Vaahteranlehtiä
Istun leveällä ikkunalaudallani katsellen pihalle vaaleankellertävän verhoni takaa. Nuorempi pikkuveljeni hyppii riemuissaan lehtikasassa, jonka isä haravoi hetki sitten kokoon. Isäni seisoo siinä vieressä, nauraen iloisesti nenä punaisena, nojaillen haravaansa.
Taas kerran tunnen itseni ulkopuoliseksi. Uskon, että se johtuu suureksi osaksi siitä, että olen perheen ainoa tyttö, ja oikeastaan ainoa naispuolinen jäsen; äiti jätti isän ja muutti Tukholmaan ollessani kymmenen ja jätti minut ja kaksi pikkuveljeäni, toinen oli silloin kaksi ja toinen neljä, isän hoiviin. On vaikeaa elää, kun ei ole ymmärtävää vanhempaa.
Tunnen olevani täysin eri planeetalla kuin perheeni: kaikki muut ovat Marsista, minä… en tiedä miltä planeetalta minä olen tullut, mutta tiedän, että sieltä lähtö oli virhe. Käännyn huokaisten katsomaan huonettani, omakotitalon ullakkohuonetta, joka on aina hieman kylmä. Rakastan tätä huonetta, täällä olen elänyt siitä asti, kun ylipäätään sain oman huoneen ja täällä tulen elämään varmaan siihen asti, että viimein muutan pois kotoa. Katseeni kääntyy huoneen kaltevaan kattoon, johon olen kirjoittanut kaikki kirjoittamani tarinat neljän vuoden ajalta. Minusta on aina hauska ajatella, että kun olen joskus saanut lapsia, lapseni tulevat käymään isoisänsä luona ja löytävät ullakolta tarinani.
Kävelen vaatekaapilleni ja avaan villasukkalaatikon. Villasukkia minulla on varmaan tuhat paria, osa itse neulomiani, osa molempien mummieni. Tänään oikealta tuntuu tummanruskeat villasukat, joissa on muutama musta ja valkoinen raita. Kuulen heikkona alaoven pamahduksen ja lähden kävelemään alas, vatsani kertoo, että nyt on ruoka-aika.
Ruokapöydässä katselen vaiteliaana kuusi- ja kahdeksanvuotiaita, ruoan kanssa sählääviä pikkuveljiäni ja pyörittelen kalapuikkoja lautasella. Ruoka on kyllä sinänsä ihan hyvää, mutta tänään jotenkin mieleni tekee normaalia vähemmän ruokaa. Isä näyttää iloiselta, mutta väsyneeltä: äidin lähtö ei ollut tehnyt hänelle hyvää, mutta hän oli pikkuhiljaa päässyt siitä yli. Hän kyllä rakastaa äitiä yhä: olen nähnyt hänen työpöydällään monta kertaa kehystettyjä valokuvia äidistä ja rakkauskirjeitä, joita hän ja äiti olivat kirjoittaneet toisilleen joskus kauan sitten. Ne kaikki äiti oli paiskannut isän syliin lähtiessään, suukottaneet meitä lapsia ja pamauttanut oven kiinni perässään. Kaipaan kyllä häntä, kaipaan olkapäätä, jota vasten itkeä, kaipaan tukea, kaipaan turvaa. Mutta en kaipaa sitä tunnetta, joka minuun iski kun äiti oli lähtenyt, sitä onttoutta. Itkin varmaan vuoden ajan itseni uneen. Sellaista ei kymmenvuotiaan koskaan kuuluisi kokea, ei koskaan.
”Herätys, Alisa!” nuorempi veljistäni huutaa korvaani. Hätkähdän ja huomaan, että koko pieni perheeni tuijottaa minua hymyillen. Olin kai taas unohtunut tuijottamaan ikkunasta ulos.
Jatkan syömistä, pikkuveljeni jatkavat riehumista, isä jatkaa veljieni katselemista hymyillen leveästi. Tällä kovin idyllisellä hetkellä ovikello päättää soida. Isä nousee ylös hieman hämmentyneenä ja kävelee avaamaan oven. Veljet juoksevat edeltä, heillä on taas käynnissä ainainen kiista siitä, kumpi saa avata oven. Tiedän, miten se päättyy. He melkein käyvät toisiinsa käsiksi, jolloin isä tulee väliin ja avaa itse oven. Kuulen odotetun oven aukeamisen äänen, mutta sen jälkeen tuleekin aivan hiljaista; sitä en ollut odottanut. Yllättyneenä lasken haarukan ja veitsen lautaselleni, nousen pöydästä ja kävelen eteiseen.
Jos osasin odottaa näkeväni jotain, niin en ainakaan tätä. Nyyhkyttävä isä halaa naista, jonka näin viimeksi neljä vuotta sitten. Äiti. Äiti on tullut kotiin.
Tunnen kyynelieni alkavan valua, ryntään äidin luo, halaan häntä. Äiti suutelee minua otsalle, halaa tiukasti.
”Tyttöni, oma pienenpieni tyttöseni”, hän kuiskaa korvaani. Huomaan, että hänkin itkee. Päästän irti, koska veljienkin pitää päästä halaamaan äitiä. Otan isää kädestä kiinni, minusta tuntuu siitä, että perhe on viimein ehjä. Katselen veljiäni. Vanhempi näyttää hetken kysyvältä, mutta sitten hänen kasvoilleen leviää tunnistaminen ja hän vastaa äidin halaukseen ja antaa vastustelematta äidin suukottaa häntä päälaelle. Kuusivuotias on paljon hämmentyneempi, ymmärtäähän sen, hän oli vasta kaksi nähdessään äidin edellisen kerran.
”Äiti on tullut kotiin, äiti on tullut viimein kotiin”, äiti sanoo ilonkyyneleidensä virratessa vuolaasti. Hän nostaa pienimmän syliinsä ja me kaikki halaamme.
Ulkona oleva vaahtera pudottaa viimeisenkin lehtensä.
Ja taasen kommentteja.
Arget: OIIIII <3 ehana ehana ehana! <3 luin ekan lauseen alun: istun veljeni hautalaudalla... :D
Ronsku: Ihana oli.. :) Kuvailet hienosti asioita. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti