Malade

Tarina. Oon kirjottanut tätä aika pitkään, taas meni yhteen kisaan. Ei kyllä mun mielestä mikään hyvä, ei todellakaan, mutta voi voi. Malade on ranskaa ja tarkoittaa kipeää. Kommentteja, kiitos!
Tehtävänanto oli, että piti kirjottaa tästä runosta tarina:
Tulin kouluun sairaana, koska tiesin että sinä olet siellä,
kun huomasin että sinä et ollut siellä, petyin ja juoksin kotiin,
kun et ollut luonani,
itkin itseni uneen.
Sitten heräsin ja näin sinut, uudestaan, toisin silmin. 
Runo (c) BLACKDANCE, älä kopioi.

Malade

Tyttö nousee bussista horjahtaen hieman ja joutuu ottamaan kiinni bussipysäkin tolpasta. Hänen vaaleat hiuksensa roikkuvat hänen painuneen päänsä ympärillä vapaina, tuulen riepotellessa niitä ympäriinsä. Tyttö nostaa katseensa, huomaa bussikuskin tuijottavan häntä huolestuneen näköisenä, miettien varmaan, pitäisikö soittaa ambulanssi tai jotain. Tyttö pakottaa kalpeille kasvoilleen pienen, väkinäisen hymyn ja jatkaa hieman horjahdellen matkaansa kouluun. Hän värähtää, kietoo kaulahuivin tiukemmin kaulansa ympärille, hänestä näkee, että hän on kylmissään, vaikka osa hänen ikäisistään kuljeksii vielä t-paidoissa päivät pitkät.
”Riina!” kirkas ääni huudahtaa bussipysäkiltä. Riinaksi kutsuttu tyttö, joka on juuri kääntymässä seuraavasta risteyksestä vasemmalle, kääntyy katsomaan taakseen, pysähtyy ja heilauttaa kättään tervehdykseksi. Hänen ystävänsä, pitkähkö, punatukkainen tyttö mustissa converseissaan juoksee pitkin askelin hänen luokseen.
”Moi”, punatukkainen sanoo hymyillen aurinkoisesti. Riina hymyilee vastaukseksi ja he kääntyvät yhdessä jatkamaan matkaansa.
”Sä et ikinä arvaa mitä mulle kävi eilen”, toinen aloittaa ainaisen pölpötyksensä harppoen Riinan vierellä, Riinan, joka näyttää siltä, että hän saattaisi pyörtyä kohta. Riina kohottaa kasvonsa taivaaseen, tunkee kätensä hieman syvemmälle taskuihin ja antaa itsensä vaipua unelmiinsa.

Ainoa syy, jonka takia Riina tuli tänään kouluun, ainoa syy, miksi hän ei ollut antanut äitinsä koskea häneen koko aamuna, ainoa syy, miksei hän ollut jäänyt tänä aamuna nukkumaan pehmeiden peittojen alle, on Joel. Joel… Riina tuntee kihelmöivän lämmön leviävän sydämeensä heti, kun hän vain ajatteleekin poikaa, komeaa, ihanaa, ystävällistä, nauravaista, lempeää Joelia. Joel olisi tänään kuitenkin koulussa, ei Riina muuten olisi nyt kävelemässä heikkona, nuhaisena, yskiväisenä, kurkku kipeänä kohti koulua tänä tuulisena alkusyksyn päivänä pölpöttävä Anna vierellään. Voi, miten heikko hänen olonsa onkaan, kuumettakin oli aamulla 38,2 astetta, Riina oli mitannut…

”Riina!” Anna huudahtaa järkyttyneenä, kurottautuneena pahasti horjahtaneen, miltei kaatuneen Riinan olkapäähän. ”Sähän melkein pyörryt!” Anna tukee Riinaa, kunnes tämä saa taas tasapainoaistinsa toimintakuntoon.
”Oli pakko tulla”, Riina sanoo hiljaa karhealla äänellä. ”Nyt tuntuu jo paremmalta.”
”Eikä tunnu”, aina yhtä tarkkanäköinen Anna sanoo vieden kätensä ystävänsä otsalle. ”Sähän hohkaat kuumuutta! Ihan tosi, jos tää tila jatkuu, mä marssin terkkarille ja sä tiiät minkälainen se on jos joku on oikeesti sairas… Hei”, Anna luo terävän katseen Riinan silmiin. ”Tuliksä vaan Joelin takii?”
Riinan punaiset posket, jotka ovat pelottavassa ristiriidassa hänen muuten niin kalpeiden kasvojen kanssa, punastuvat entisestään. Anna huomaa tämän ja pudistaa päätään.
”Riina, sä tapat ittes viel tätä menoo. Mä ymmärrän kyl, et sun mielestäsi Joel on jumala…”
”Se on”, Riina henkäisee väliin ja hänen ystävänsä puree huultaan kulmakarvojaan kurtistaen.
”Mut se on vaan ihminen, ihan tosi, ja jos sä tuut noin kipeänä kouluun, niin sä oot huomenna vaan tuplasti kipeämpi ja joudut olee kotona paljon pidemmän ajan. Sitä paitsi voihan olla, et Joelkaan ei oo tänään koulussa.”
Tytöt ovat jo kävelleet koulun porteille, kun Anna kääntyy Riinan puoleen katsoen tätä tiiviisti silmiin. ”Lupaa mulle, että jos Joel ei oo koulussa, niin sä lähet kotiin.”
Riina nyökkää, koska miksi ihmeessä hän edes jäisi kouluun, jos jumalainen Joel ei olisi siellä. Mutta Joel olisi kuitenkin, ainahan hän oli paikalla, juttelemassa kavereidensa kanssa, luomassa pitkiä katseita Riinan silmiin.
Annan päässä kulkee hieman toisenlaiset ajatukset; hän kurtistaa kulmiaan nähdessään, kuinka ajatuksissaan toinen on ja päättää yrittävänsä saada Riinan lähtemään joka tapauksessa kotiin.

Ensimmäisellä tunnilla on äidinkieltä. Riina istuu kalpeana pulpetissaan, nojaten käteensä. Opettaja paasaa edessä jotakin moduksista – Riinaa ei kiinnosta, ei kiinnostaisi edes, vaikka hän olisi täysin terve. Hän katsoo ulos ikkunasta, aurinkoiselle, vaikkakin tuuliselle pihalle, ei, Joelia ei näy, ei sielläkään. Joel, Joel ei tullut kouluun. Riina tuntee ensimmäisten kyynelten kihoavan silmiin – kaikki tuntuu olevan huonosti. Hänellä on huono olo, kylmä, häntä heikottaa, itkettää, Joel ei ole koulussa. Joel ei ole koulussa. Riina vilkaisee Annaa, jonka kynä on pysähtynyt kesken lauseen ja joka katselee takaisin.
”Mene kotiin”, Anna kuiskaa ja toinen nyökkää hitaasti pyyhkäisten kyynelen silmäkulmastaan. Hän nostaa tärisevän kätensä viittaukseen. Opettaja, vanhanpuoleinen, pitkähkö nainen, jolla on melkein harmaa nuttura ja tummansininen mekko, on kääntyneenä taululle eikä huomaa tytön värisevää kättä.
Ope, Riina yrittää sanoa, mutta sana kuolee huulille. Ulos pääsee vain pieni, vinkaisulta kuulostava ”op” – tavu, jonka vain Anna kuulee. Anna korottaa ääntään ja sanoo: ”Ope, Riinan pitäisi päästä terkkarille.”, niin kirkkaalla ja kauniilla äänellä, että Riinan sydäntä kouraisee. Opettaja kääntyy ja katsoo Riinaa ymmärtävästi, hymyillen surumielisesti.
”Mene vain, Riina”, hän sanoo. ”Ota tavarat mukaan, ei tarvitse kiivetä portaita enää ylös näyttämään lappua.”
Riina hymyilee opettajalleen, joka avaa tytölle oven käytävään. Käytävässä Riina antaa itkun päästä valloilleen, kyynelet ryöppyävät poskille kuin vuoripuro jäiden sulettua.

Riina istuu yhä itkien koulun typötyhjässä ala-aulassa. Kun hän oli koputtanut terveydenhoitajan oveen, hoitaja oli katsonut häntä, kurtistanut kulmiaan, mitannut kuumeen ja soittanut Riinan äidille, että tämän pitäisi hakea tyttärensä koulusta. Puhelu oli kestänyt melko pitkään, koska terveydenhoitajan oli pitänyt selittää Riinan äidille, mikä Riinaa oikein vaivasi. Puhelun aikana Riina oli istunut penkissä ja ajatellut vain ja ainoastaan sitä, miksei Joel, jumala maan päällä, aurinko, jonka ympärillä tytön elämä pyörii, ollut koulussa, miten hän oli voinut hylätä Riinan, pettää Riinan.

Tyttö kaivaa iPodinsa laukun etutaskusta ja painaa kuulokkeet korviinsa. Hänen kätensä pysähtyvät hetkeksi hieromaan itkusta punottavia ja turvonneita silmiä, kyynelet eivät tunnu tyrehtyvän millään. Riina vetää syvään, nikotellen henkeä, hänen äidillään kestäisi vielä ainakin vartin ennen kuin hän olisi perillä. Hän ravistaa iPodia, nyt hän ei jaksa ajatella, mitä haluaisi kuunnella. Sekoituksesta alkaa soida melankolinen laulu, joka kertoo menetetystä rakkaudesta. Tyttöä itkettää yhä enemmän, mutta kyynelet eivät kykene virtaamaan enää yhtään vuolaammin.
Missä Joel on nyt? Ajatteleeko hän Riinaa? Ei, ei ajattele, tai niin ainakin tyttö itse uskoo itkiessään itseään yhä syvemmälle epätoivon ja väsymyksen suohon. Ehkä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan, juolahtaa Riinan synkkään mieleen. Joel on pettänyt hänet, Joel on hylännyt hänet, lauseet kaikuvat epätoivon valtaamassa päässä.

Riina tuntee lempeän käden laskeutuvan hänen olalleen. Joel, hänen mielensä huutaa, mutta kun hän nostaa katseensa ylös, siinä onkin vain hänen äitinsä.
”Kullanmuru, miten sinä voit?” äiti kysyy hellästi, niin kuin äideillä on tapana ja halaa tytärtään. ”Voi kulta, kuinkas korkea kuume sinulla olikaan?”
”Kolmekymmentäkahdeksan pilkku neljä”, Riina sopertaa äidin nostaessa laukun maasta tytön jalkojen juuresta. Äiti tarttuu Riinan käteen ja tyttö antaa hänen tehdä niin; se ainoa, joka ei saisi nähdä häntä siinä tilassa, ei ole koulussa.

Kotona äiti kertaa, mitä ruokaa jääkaapista löytyy, missä on kuumemittari ja särkylääkkeet ja muistuttaa, että hänelle voi soittaa milloin vaan. Ovella hän vielä kääntyy, suukottaa tytärtään otsalle ja käskee laittamaan villasukat jalkaan.
”Koite parantua, kulta”, hän sanoo. ”Yritä nukkua vähän, se tekisi sinulle hyvää.”
Riina pakottaa pienen hymyn kasvoilleen ja nyökkää. Kun äiti on laittanut oven kiinni perässään, Riina laahustaa huoneeseensa ja lysähtää sängylle. Hetkeksi tyrehtyneet kyynelet vuotavat taas yli, turvonneet silmäluomet painuvat kiinni ja hiljalleen Riina vaipuu unen lempeään syleilyyn.

Riinan tajuntaan tunkeutuu hiljalleen ääni. Unessa hän ihmettelee, mikä tuo ääni on ja pitäisikö siihen reagoida jotenkin, ja sitten, välähdyksenomaisesti, hän ymmärtää, että se on hänen puhelimensa. Tyttö räväyttää silmänsä auki ja nousee istumaan sängylleen. Riina kurottaa kätensä koululaukulleen, jonka hän on jättänyt ennen nukahtamistaan lattialle, avaa vaivalloisesti vetoketjun ja vastaa puhelimeen. Soittaja on Anna, kuinkas muuten, ja kello on jo puoli kaksi.
”Moi”, Riina sano unenpaksulla äänellä.
”Mä oon yrittänyt soittaa sulle varmaan jo viis kertaa. Miten sä voit?”
Riina muotoilee vastausta hetken sameissa aivoissaan, ja sanoo sitten: ”Huonosti.
”Voi parkaa”, Anna sanoo. ”Yritä parantua pian. Mut kuule, ranskantunti alkaa, pakko lopettaa. Mä kerron sulle läksyt koulun jälkeen, pidä puhelin ulottuvilla, jooko?”
”Joo”, Riina saa sanottua ja lopettaa puhelun.

Riina nousee seisomaan ja jää siihen hetkeksi, koska maailma tuntuu pyörivän, häntä heikottaa. Heikotus kuitenkin onneksi loppuu lyhyeen ja tyttö kävelee kaapille, vetää villasukat jalkaan. Hän laahustaa keittiöön, avaa jääkaapin oven, ei, ei siellä ole mitään, mitä tekisi mieli. Hän kävelee takaisin omaan huoneeseensa, istuu työpöydän ääreen ja avaa tietokoneen.
Latauksessa kestää kovin kauan, Riina ei ajattele mitään, katselee vain ulos ikkunasta. Viimein kone on latautunut, hän avaa netin ja kirjautuu sisään facebookkiin.
Ei mitään uutta, hän ajattelee, ja huomaa sitten, että Joel on paikalla.
Yhtäkkiä hän muistaa, miten oli ajatellut Joelista ennen nukahtamistaan ja punastuu hieman. Eihän se ole Joelin vika, jos poika on kipeänä. Riina liikuttaa hiirtä Joelin nimen päälle, muttei ehdi painaa siitä, kun Joel on jo laittanut hänelle viestin. Riina painaa kuvakkeesta, lukee viestin: ”Mitä, ootko säkin kipeenä? Voi parkaa, onko kauhee olo?” ja hymyilee. Joel on aina niin huomaavainen. Riina vastaa viestiin tuntien itsensä lähes onnelliseksi, Joel on ihana, hän rakastaa poikaa, kunpa poika vain rakastaisi häntä takaisin. ”Ei enää niin kauheen, entäs sul?” Joel vastaa ennätysvauhtia, ”Hyvä, ei mullakaan, aamul vaan oli hirveen kipee vatsa.” Riina lukee viestin, naurahtaa, Joelkin on vain ihminen. ”Mulkin oli aamulla ihan hirvee olo, mut menin kuitenkin kouluun.”
”Ai, miks?” 
Riina puree huultaan, sormet lepäävät näppäimistöllä. Nyt tai ei koskaan, hän ajattelee ja näpyttää: No ku aattelin että sä oot siellä. Hän epäröi vielä hetken, mutta painaa sitten enteriä.