Päänsärkyä

Piti laittaa joku kuva, joten kaivoin tiedostoista esiin tän kuvan
itestäni, jonka otin varmaan jossain vaiheessa alkusyksyä. En
muista. Näytän siinä hassulta ja kyllä, peilin kautta otettu ja
kyllä, puhallan peiliin. Btw, rakastan tota huivia: ostettu kai
nykistä, kummi toi äidille mutta mä omin sen. Pehmee ja lämmin!

Heipähei taas vaan kaikille, jotka saattavat lukea blogiani!

Tänään en taaskaan ollut koulussa, koko eilisen päivän päätä särki, en yöllä pystynyt kunnolla nukkumaan sen takia eikä se aamullakaan ollut parantunut. Nyt ei kyllä enää särje, jos särkisi, en olisi koneella.
Tämä päivä on tähän asti kulunut nukkumiseen, koulutöihin ja koulutöihin... Jossain vaiheessa pitää lähteä käymään koiran kanssa ulkona.
Anteeksi muuten siitä, että en ole aikoihin kirjoittanut tarinaa tai kuvannut valokuvia: koulu on vienyt ihan hirveästi aikaa. Yhden unitarinan, jonka kirjoitin viikko sitten koulussa, voisin tänne kyllä laittaa ja yksi ehkä halloween -aiheinen tarina on kesken. Kumpaakaan näistä en kylläkään ole kirjoittanut koneelle, enkä tiedä, onko aikaa: ne koulutyöt puskee päälle ja meen viikonlopuksi pikkuisten partioretkelle mukaan. Siitä tulee hauskaa, mutta vie aikaa ja sunnuntaina, kun pääsen kotiin, on taas kokeisiinlukua tiedossa. Rasittavaa, sanoisinkos.
Eilen oli ensimmäinen joulunäytelmäharjoitus (kerroin näytelmästä edellisessä tekstissä, lue se jos ajattelit äsken 'häh'). Olisi ollut kivaa, jos olisin itse päässyt harjoittelemaan lavalle, mutta ei, siellä treenattiin vasta prologia ja kohtauksia 1 ja 2. Itse oon kohtauksessa 4, ensi keskiviikkona sitten... Mutta kivalta vaikuttaa tää homma. Oon varmaan kolmosen joulusta oottanu tätä, toivottavasti odotus palkitaan. Sen verran kyllä opin, että ensi kerralla otan neuleen mukaan: katsomossa istuminen on sanoisinkos puuduttavaa, vaikka koulukavereille on kyllä hauska naureskella.
Eilen koulun jälkeen kävin ystäväni kanssa koulun lähellä olevassa Siwassa ostamassa välipalaa, kun onnistuin taas pitkästä aikaa mokaamaan pahasti. Olin kerännyt ostokset ja jonotin jo kassajonossa. Ostokset; fetakolmioleipä, päärynä ja mangopilttipurkki, olivat monimutkaisessa kasassa käsissäni ja kaivoin laukustani lompakkoa, kun kuului kunnon pamahdus. Säikähdin melko lailla ja katsoin maahan: pilttipurkki oli tippunut maahan ja sananmukaisesti räjähtänyt rikki. Kassaneiti kumartui katsomaan, huokaisi ja kutsui jonkun siivoamaan sen pois. Kävin hakemassa uuden, ei tarvinnut maksaa rikkimennyttä. Nolotti aika lailla...
Kai sitä ois vielä vaikka mitä kertomista, mutta just nyt ei tuu mieleen. Luultavasti sitten tulee, kun julkaisen tän, mutta voi voi.

Tiistai-iltapäivä ja pitäisi lukea kokeisiin

mutta ei vaan jaksa. Eli moi vaan.

Tulin tässä vähän aikaa sitten koulusta. Ylihuomiseen ruotsin kokeeseen pitäisi lukea, mutta taidan aloittaa sen ihan juuri, heti, kun olen kirjoittanut tämän viestin.

Tänään koulussa oli kemmaa (siitä en vain älyä yhtään mitään), matikan koe (tuskin meni kovin hyvin), terveystietoa ja liikkaa, äikäntunti oli peruttu (JEE!!!). Eli ei mikään maailman ihanin päivä, sanoisinkos... Terveystiedon tunnilla sattui aika hassu juttu. Olin parin kaverini kanssa istumassa sellasella yhellä käytävällä olevalla sohvalla, joka on ihan uusi, tekemässä läppäreillä esitelmää. Sitten me nähdään, että meidän koulun rehtori, sellainen ei-millään-pahalla sanoisinkos suurehko mies, kävelee siinä käytävällä. Hän vilkaisee meitä, lähtee kävelemään meitä kohti ja istuutuu kaverini viereen. Vilkaistaan siinä toisiamme semmoset mitä ihmettä? -ilmeet kasvoilla. Sitten tää rehtori kattelee meitä ja mitä mä läppärilläni teen, hetken, ja sanoo jotain sinnepäin, että: "Eikös olekin mukava sohva? Aika pehmeä." Siinä sitä sitten nyökyttelin ja myönsin jotenkin, en muista miten. Rehtori sanoo: "Hyvä tuntuma" ja pompahtaa pari kertaa sillai, että siitä kuuluu kunnon "boing boing". Meinataan revetä siinä, yritän keskittyy siihen ah-niin-kiinnostavaan esitelmääni. Rehtori nousee ylös ja lähtee kävelemään, meillä on pokassa pitelemistä ja revetään nauruun sitten kun hän on vähän kauempana, toivottavasti kuulomatkan ulkopuolella. Nauretaan ja nauretaan, aika sanoisinkos omituinen tilanne.

Tää kuva on yhestä koulun näytelmästä, jossa olin mukana
kun olin kuudennella. Oon toi oikeanpuoleinen. Ei ollu ko-
konaan varjokuvii, jotkut kohtaukset oli. Oli tosi kivaa. Ja joo,
mulla on semmonen hieno miekka tos kädes.

Lisää koulukuulumisia. Meiän koulussa on tapana, että kasit esittää aina joulunäytelmän, siinä on aina mukana kans nelosia pikkujoukkorooleissa (niin kuin esim. taikalinnut, ah mitä muistoja...). Ja lukion ykköset on ohjaamassa, pari opee kans mukana. Aika tosi iso projekti siis, monta näytöstäkin tulee olemaan. Tänä vuonna menin siis mukaan, viime keskiviikkona oli koe-esiintyminen. Meillä on tänä vuonna Robin Hood, ihan jees, ainoo vika, että siinä on niin hirveen vähän isoja naisrooleja ja tyttöjä on aina paaljon enemmän mukana. Perjantaina saatiin tietää roolit: oon Marianin Rebecca -niminen hovineito, arviolta kolmanneks isoin naisrooli, ainoo nimeltä mainittu hovineito, mulla on JOPA viisi repliikkiä... Mut ite tarina on musta kiehtova, tosin erään meidän koulun opettajan kirjoittamana tosi omituinen. En tykkää hirveesti meidän kässäristä. Ehkä ite näytelmästä kuitenkin tulee jotakin... Mieluummin olisin kyllä ollut yks Mary, taitaa olla toisiks isoin rooli ja se on Robin Hoodin joukoissa. Tosin alkuperäsissä Hoodin joukoissa ei ollut yhtään naista...

Oli pakko laittaa kuva Disneyn
Robin Hoodista. Ylihauska leffa,
rakastuin siihen... Pitää hankkii.

Oon sitten viime viikonloppuna lukenut Robin Hoodin, ihan vaan kerratakseni. Pari kertaa sen oon ennenkin lukenut. Tykkään ton tyyppisistä, niinku siitä ja Kolmesta muskettisoturista, jännää... Luin sen n. kahessa tunnissa, kun olin ystävälläni yötä ja oottelin, että hän heräisi. Oltiin valvottu edellisyönä myöhään... Ehe. En kerro kuinka myöhään. Tai oikestaan aikaseen.
Katoin sitten viikonloppuna huvikseni sen samaisen ystävän kanssa Disneyn Robin Hoodin. Ystävänikin on mukana näytelmässä, siit oli ollu niin kauan kun me oltiin nähty se, että piti kattoo. Mä tykkäsin siitä, sen pitäis olla suurempi klassikko. Ihan ylihauska, naurettiin lähes tauotta. Tosin ihmeteltiin, että miten niin se on lastenleffa: siinä oli taistelua, julmuutta, hirttotuomioita, pienten lasten kiusaamista, seksuaalista ahdistelua... Omituista, sanoisin. Mutta se oli ihan mahtava, kannattaa kattoa, ihan tosi. Tosin jotkut asiat siinä vähän häiritsee: siinä puhutaan Robin Hoodista ja hänen iloisista veikoistaan, mutta siinä on Hoodin lisäksi vaan Pikku John. Ehkä se on niin iso, että se pitää laskee moneksi tyypiksi (tai oikestaan eläimeksi).
Katottiin myöskin Chaplinin Diktaattori, hulvaton klassikko, Inception, mahtava, fiksu toimintaleffa, joka on yks ihan mun lemppareista eikä yhtään huonone, vaikka sen kattois kuinka monta kertaa ja pari jaksoo Seinfeldiä. Oli tosi hauskaa. Ja pelattiin Riskiä, ihan hirveen hauska maailmanvalloituslautapeli. Hävisin, se oli kyl eka kerta kun pelasin että ei ihmekään.

Vähän aikasempiin kuulumisiin - nää käyn vaan pikaisesti läpi. Oltiin viime torstaina koulun kaikkien kasien kanssa koko päivä -n. kaheksasta kaheksaan- Turussa. Käytiin tuomiokirkossa, Aboa Vetus -museossa, syömässä jossain ihme viikinkiravintolassa ja kattomassa Les Miserablesia. Ihana näytelmä, tykkäsin kovasti. Se perustuu Viktor Hugon Kurjat -kirjaan, aion lukea sen mahdollisimman pian, pitää vaan varata kirjastosta. Mä jotenkin rakastan kaikkia näytelmiä ja musikaaleja, mun unelma-ammatti (kirjailijan ohella) on näyttelijä. En tiedä vielä, haluisinko olla teatteri- vain leffanäyttelijä, mutta Suomessa ne kyllä kulkee käsi kädessä.
En löytänyt Miserablesista oikeen kunnon kuvaa, joten oli pakko ottaa toi.

Tällainen ylipitkä sepustus tänään. Olisin voinut kirjoittaa paljon pitempäänkin, mutta... Kommentteja, jookosta?

Sori vaan

kaikille pitkästä poissaolostani. Syynä on ollut risteily Tukholmassa, koulutyöt, lomailu Jyväskylässä, koulutyöt, netin epätoimiminen, koulutyöt, vanhemmat, koulutyöt, isällä olo, koulutyöt... jotain taisi unohtua... Ai niin. Koulutyöt.
Eli mulla on ollut toosi paljon koulutöitä viime aikoina (ja tuskin tulee helpottumaan). Nytkin pitää mennä jatkamaan matikan (huomenna) ja ruotsin (torstaina) kokeisiin lukemista ja tekemään suo- ja metsäraporttia. Ai jai.
Ette siis nytkään saa oikeaa postausta, anteeksi. Toivottavasti saan pian aikaiseksi hieman vapaata aikaa...

Tässä odotellessa, katsokaa, tuntekaa valtavaa myötähäpeää 70 -luvun Suomea kohtaan ja ennen kaikkea, naurakaa. En muista, kuka tämän näytti minulle, mutta...

Sunnuntaisepustus

Terve taas

Mulla on aivan liian vähän lukijoita, eikä nekään kommentoi, mutta ehkä se on vain oma itteni. Siis oon tosi ilonen näistäkin neljästä lukijasta, enkä syytä teitä ollenkaan. Oi voi, taas sitä miettii, miten paljon hymiöillä saa aikaan...

Tänään on ollut perustylsä sunnuntai, ilman seuraa. Koko päivän (tähän asti) oon ollut koneella, jossain vaiheessa kävin kävelyllä. Oon tehnyt ranskaksi kirjettä, jossa piti kertoa itsestään ja joka jähetetään Ranskaan. Meillä kun on ens vuonna semmonen kiva vaihto, että me mennään n. viikoks perheisiin Ranskaan ja sitten ne tulee meille n. viikoksi. Kohta saadaan tietää parit, jännittää vaan, että saanko tytön vai pojan... Toivottavasti tytön, tuleehan se sentään meille kotiin.
Taas sitä huomaa, kuinka vaikee word on, kun pitää pelata kuvian kanssa. Ne siirtyy paikaltaan heti, kun laittaa uuden kuvan tai lisää tekstiä. Ihan kiva siitä kuitenkin tuli, laitan sen tohon. Jos täällä on joku, joka osaa ranskaa ja pystyy lukemaan tota tihrustusta, voi sitten sanoa, jos huomaa hirveesti jotain virheitä. Sitten korjailen. Tuttuun tapaan napsauttamalla näkee isomman.

Ja sitten on pakko sanoa: luin aivan mahtavan kirjan, joka kertoo Venäjän viimesestä tsaariperheestä Aleksein henkivartijan ja Anastasian rakastajan näkökulmasta... Kiehtova, kiehtova kirja, kerronta etenee jännässä järjestyksessä, salaisuudet paljastuvat pikkuhiljaa. Kannattaa lukea, varsinkin, jos historia kiinnostaa. Tuossa sen kansi.

Näpit jäässä, järki päässä, tai miten sen nyt ottaa

Heippulei.
Päivän kolmas postaus, saa luvan jäädä viimeiseksi. Joskus ihmettelen, että ihan totta, miksi niin monta päivitystä päivässä? Just nyt taidan olla vähän koukussa blogiini... Outoa.
Äsken kävin kävelyllä koiran kanssa, taas. Tällä kertaa sain otettua täydellä akulla 13 kuvaa (joista neljä kävelyllä, loput kotona ennen kävelyä). Tarvitsisin sen uuden akun ja pian, koska ens viikon alukka lähen Tukholman risteilylle, sen jälkeen Jyväskylään; haluisin, että akku kestäis vähän pidempään. Nytkin siellä metsässä akun loppumisen jälkeen tuli varmaan tuhat "tosta sais ihan sikahyvän kuvan" -tunnetta, ja sitten ärsytti.Juu tuo otsikko... ehe. Se tuli vaan mieleen ulkona, sormet jäätyi ja siihen sopi toi riimi, mutta musta ei voi oikeen koskaan sanoa, että 'järki päässä', joten tuli vielä toi loppulisäys. Kommentteja, kiitos!

Korvisrasiani. Jotenkin aivan ihana.

Rakastan noita värejä. Vaahteranlehdet on ihania!

Ihana valo.

Lisää vaahteranlehtiä.

Ja vielä vaahteranlehtiä.

Pietaryrtti. Ja kyllä, minäkin rakastan tuota ötökkää...

Malade

Tarina. Oon kirjottanut tätä aika pitkään, taas meni yhteen kisaan. Ei kyllä mun mielestä mikään hyvä, ei todellakaan, mutta voi voi. Malade on ranskaa ja tarkoittaa kipeää. Kommentteja, kiitos!
Tehtävänanto oli, että piti kirjottaa tästä runosta tarina:
Tulin kouluun sairaana, koska tiesin että sinä olet siellä,
kun huomasin että sinä et ollut siellä, petyin ja juoksin kotiin,
kun et ollut luonani,
itkin itseni uneen.
Sitten heräsin ja näin sinut, uudestaan, toisin silmin. 
Runo (c) BLACKDANCE, älä kopioi.

Malade

Tyttö nousee bussista horjahtaen hieman ja joutuu ottamaan kiinni bussipysäkin tolpasta. Hänen vaaleat hiuksensa roikkuvat hänen painuneen päänsä ympärillä vapaina, tuulen riepotellessa niitä ympäriinsä. Tyttö nostaa katseensa, huomaa bussikuskin tuijottavan häntä huolestuneen näköisenä, miettien varmaan, pitäisikö soittaa ambulanssi tai jotain. Tyttö pakottaa kalpeille kasvoilleen pienen, väkinäisen hymyn ja jatkaa hieman horjahdellen matkaansa kouluun. Hän värähtää, kietoo kaulahuivin tiukemmin kaulansa ympärille, hänestä näkee, että hän on kylmissään, vaikka osa hänen ikäisistään kuljeksii vielä t-paidoissa päivät pitkät.
”Riina!” kirkas ääni huudahtaa bussipysäkiltä. Riinaksi kutsuttu tyttö, joka on juuri kääntymässä seuraavasta risteyksestä vasemmalle, kääntyy katsomaan taakseen, pysähtyy ja heilauttaa kättään tervehdykseksi. Hänen ystävänsä, pitkähkö, punatukkainen tyttö mustissa converseissaan juoksee pitkin askelin hänen luokseen.
”Moi”, punatukkainen sanoo hymyillen aurinkoisesti. Riina hymyilee vastaukseksi ja he kääntyvät yhdessä jatkamaan matkaansa.
”Sä et ikinä arvaa mitä mulle kävi eilen”, toinen aloittaa ainaisen pölpötyksensä harppoen Riinan vierellä, Riinan, joka näyttää siltä, että hän saattaisi pyörtyä kohta. Riina kohottaa kasvonsa taivaaseen, tunkee kätensä hieman syvemmälle taskuihin ja antaa itsensä vaipua unelmiinsa.

Ainoa syy, jonka takia Riina tuli tänään kouluun, ainoa syy, miksi hän ei ollut antanut äitinsä koskea häneen koko aamuna, ainoa syy, miksei hän ollut jäänyt tänä aamuna nukkumaan pehmeiden peittojen alle, on Joel. Joel… Riina tuntee kihelmöivän lämmön leviävän sydämeensä heti, kun hän vain ajatteleekin poikaa, komeaa, ihanaa, ystävällistä, nauravaista, lempeää Joelia. Joel olisi tänään kuitenkin koulussa, ei Riina muuten olisi nyt kävelemässä heikkona, nuhaisena, yskiväisenä, kurkku kipeänä kohti koulua tänä tuulisena alkusyksyn päivänä pölpöttävä Anna vierellään. Voi, miten heikko hänen olonsa onkaan, kuumettakin oli aamulla 38,2 astetta, Riina oli mitannut…

”Riina!” Anna huudahtaa järkyttyneenä, kurottautuneena pahasti horjahtaneen, miltei kaatuneen Riinan olkapäähän. ”Sähän melkein pyörryt!” Anna tukee Riinaa, kunnes tämä saa taas tasapainoaistinsa toimintakuntoon.
”Oli pakko tulla”, Riina sanoo hiljaa karhealla äänellä. ”Nyt tuntuu jo paremmalta.”
”Eikä tunnu”, aina yhtä tarkkanäköinen Anna sanoo vieden kätensä ystävänsä otsalle. ”Sähän hohkaat kuumuutta! Ihan tosi, jos tää tila jatkuu, mä marssin terkkarille ja sä tiiät minkälainen se on jos joku on oikeesti sairas… Hei”, Anna luo terävän katseen Riinan silmiin. ”Tuliksä vaan Joelin takii?”
Riinan punaiset posket, jotka ovat pelottavassa ristiriidassa hänen muuten niin kalpeiden kasvojen kanssa, punastuvat entisestään. Anna huomaa tämän ja pudistaa päätään.
”Riina, sä tapat ittes viel tätä menoo. Mä ymmärrän kyl, et sun mielestäsi Joel on jumala…”
”Se on”, Riina henkäisee väliin ja hänen ystävänsä puree huultaan kulmakarvojaan kurtistaen.
”Mut se on vaan ihminen, ihan tosi, ja jos sä tuut noin kipeänä kouluun, niin sä oot huomenna vaan tuplasti kipeämpi ja joudut olee kotona paljon pidemmän ajan. Sitä paitsi voihan olla, et Joelkaan ei oo tänään koulussa.”
Tytöt ovat jo kävelleet koulun porteille, kun Anna kääntyy Riinan puoleen katsoen tätä tiiviisti silmiin. ”Lupaa mulle, että jos Joel ei oo koulussa, niin sä lähet kotiin.”
Riina nyökkää, koska miksi ihmeessä hän edes jäisi kouluun, jos jumalainen Joel ei olisi siellä. Mutta Joel olisi kuitenkin, ainahan hän oli paikalla, juttelemassa kavereidensa kanssa, luomassa pitkiä katseita Riinan silmiin.
Annan päässä kulkee hieman toisenlaiset ajatukset; hän kurtistaa kulmiaan nähdessään, kuinka ajatuksissaan toinen on ja päättää yrittävänsä saada Riinan lähtemään joka tapauksessa kotiin.

Ensimmäisellä tunnilla on äidinkieltä. Riina istuu kalpeana pulpetissaan, nojaten käteensä. Opettaja paasaa edessä jotakin moduksista – Riinaa ei kiinnosta, ei kiinnostaisi edes, vaikka hän olisi täysin terve. Hän katsoo ulos ikkunasta, aurinkoiselle, vaikkakin tuuliselle pihalle, ei, Joelia ei näy, ei sielläkään. Joel, Joel ei tullut kouluun. Riina tuntee ensimmäisten kyynelten kihoavan silmiin – kaikki tuntuu olevan huonosti. Hänellä on huono olo, kylmä, häntä heikottaa, itkettää, Joel ei ole koulussa. Joel ei ole koulussa. Riina vilkaisee Annaa, jonka kynä on pysähtynyt kesken lauseen ja joka katselee takaisin.
”Mene kotiin”, Anna kuiskaa ja toinen nyökkää hitaasti pyyhkäisten kyynelen silmäkulmastaan. Hän nostaa tärisevän kätensä viittaukseen. Opettaja, vanhanpuoleinen, pitkähkö nainen, jolla on melkein harmaa nuttura ja tummansininen mekko, on kääntyneenä taululle eikä huomaa tytön värisevää kättä.
Ope, Riina yrittää sanoa, mutta sana kuolee huulille. Ulos pääsee vain pieni, vinkaisulta kuulostava ”op” – tavu, jonka vain Anna kuulee. Anna korottaa ääntään ja sanoo: ”Ope, Riinan pitäisi päästä terkkarille.”, niin kirkkaalla ja kauniilla äänellä, että Riinan sydäntä kouraisee. Opettaja kääntyy ja katsoo Riinaa ymmärtävästi, hymyillen surumielisesti.
”Mene vain, Riina”, hän sanoo. ”Ota tavarat mukaan, ei tarvitse kiivetä portaita enää ylös näyttämään lappua.”
Riina hymyilee opettajalleen, joka avaa tytölle oven käytävään. Käytävässä Riina antaa itkun päästä valloilleen, kyynelet ryöppyävät poskille kuin vuoripuro jäiden sulettua.

Riina istuu yhä itkien koulun typötyhjässä ala-aulassa. Kun hän oli koputtanut terveydenhoitajan oveen, hoitaja oli katsonut häntä, kurtistanut kulmiaan, mitannut kuumeen ja soittanut Riinan äidille, että tämän pitäisi hakea tyttärensä koulusta. Puhelu oli kestänyt melko pitkään, koska terveydenhoitajan oli pitänyt selittää Riinan äidille, mikä Riinaa oikein vaivasi. Puhelun aikana Riina oli istunut penkissä ja ajatellut vain ja ainoastaan sitä, miksei Joel, jumala maan päällä, aurinko, jonka ympärillä tytön elämä pyörii, ollut koulussa, miten hän oli voinut hylätä Riinan, pettää Riinan.

Tyttö kaivaa iPodinsa laukun etutaskusta ja painaa kuulokkeet korviinsa. Hänen kätensä pysähtyvät hetkeksi hieromaan itkusta punottavia ja turvonneita silmiä, kyynelet eivät tunnu tyrehtyvän millään. Riina vetää syvään, nikotellen henkeä, hänen äidillään kestäisi vielä ainakin vartin ennen kuin hän olisi perillä. Hän ravistaa iPodia, nyt hän ei jaksa ajatella, mitä haluaisi kuunnella. Sekoituksesta alkaa soida melankolinen laulu, joka kertoo menetetystä rakkaudesta. Tyttöä itkettää yhä enemmän, mutta kyynelet eivät kykene virtaamaan enää yhtään vuolaammin.
Missä Joel on nyt? Ajatteleeko hän Riinaa? Ei, ei ajattele, tai niin ainakin tyttö itse uskoo itkiessään itseään yhä syvemmälle epätoivon ja väsymyksen suohon. Ehkä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan, juolahtaa Riinan synkkään mieleen. Joel on pettänyt hänet, Joel on hylännyt hänet, lauseet kaikuvat epätoivon valtaamassa päässä.

Riina tuntee lempeän käden laskeutuvan hänen olalleen. Joel, hänen mielensä huutaa, mutta kun hän nostaa katseensa ylös, siinä onkin vain hänen äitinsä.
”Kullanmuru, miten sinä voit?” äiti kysyy hellästi, niin kuin äideillä on tapana ja halaa tytärtään. ”Voi kulta, kuinkas korkea kuume sinulla olikaan?”
”Kolmekymmentäkahdeksan pilkku neljä”, Riina sopertaa äidin nostaessa laukun maasta tytön jalkojen juuresta. Äiti tarttuu Riinan käteen ja tyttö antaa hänen tehdä niin; se ainoa, joka ei saisi nähdä häntä siinä tilassa, ei ole koulussa.

Kotona äiti kertaa, mitä ruokaa jääkaapista löytyy, missä on kuumemittari ja särkylääkkeet ja muistuttaa, että hänelle voi soittaa milloin vaan. Ovella hän vielä kääntyy, suukottaa tytärtään otsalle ja käskee laittamaan villasukat jalkaan.
”Koite parantua, kulta”, hän sanoo. ”Yritä nukkua vähän, se tekisi sinulle hyvää.”
Riina pakottaa pienen hymyn kasvoilleen ja nyökkää. Kun äiti on laittanut oven kiinni perässään, Riina laahustaa huoneeseensa ja lysähtää sängylle. Hetkeksi tyrehtyneet kyynelet vuotavat taas yli, turvonneet silmäluomet painuvat kiinni ja hiljalleen Riina vaipuu unen lempeään syleilyyn.

Riinan tajuntaan tunkeutuu hiljalleen ääni. Unessa hän ihmettelee, mikä tuo ääni on ja pitäisikö siihen reagoida jotenkin, ja sitten, välähdyksenomaisesti, hän ymmärtää, että se on hänen puhelimensa. Tyttö räväyttää silmänsä auki ja nousee istumaan sängylleen. Riina kurottaa kätensä koululaukulleen, jonka hän on jättänyt ennen nukahtamistaan lattialle, avaa vaivalloisesti vetoketjun ja vastaa puhelimeen. Soittaja on Anna, kuinkas muuten, ja kello on jo puoli kaksi.
”Moi”, Riina sano unenpaksulla äänellä.
”Mä oon yrittänyt soittaa sulle varmaan jo viis kertaa. Miten sä voit?”
Riina muotoilee vastausta hetken sameissa aivoissaan, ja sanoo sitten: ”Huonosti.
”Voi parkaa”, Anna sanoo. ”Yritä parantua pian. Mut kuule, ranskantunti alkaa, pakko lopettaa. Mä kerron sulle läksyt koulun jälkeen, pidä puhelin ulottuvilla, jooko?”
”Joo”, Riina saa sanottua ja lopettaa puhelun.

Riina nousee seisomaan ja jää siihen hetkeksi, koska maailma tuntuu pyörivän, häntä heikottaa. Heikotus kuitenkin onneksi loppuu lyhyeen ja tyttö kävelee kaapille, vetää villasukat jalkaan. Hän laahustaa keittiöön, avaa jääkaapin oven, ei, ei siellä ole mitään, mitä tekisi mieli. Hän kävelee takaisin omaan huoneeseensa, istuu työpöydän ääreen ja avaa tietokoneen.
Latauksessa kestää kovin kauan, Riina ei ajattele mitään, katselee vain ulos ikkunasta. Viimein kone on latautunut, hän avaa netin ja kirjautuu sisään facebookkiin.
Ei mitään uutta, hän ajattelee, ja huomaa sitten, että Joel on paikalla.
Yhtäkkiä hän muistaa, miten oli ajatellut Joelista ennen nukahtamistaan ja punastuu hieman. Eihän se ole Joelin vika, jos poika on kipeänä. Riina liikuttaa hiirtä Joelin nimen päälle, muttei ehdi painaa siitä, kun Joel on jo laittanut hänelle viestin. Riina painaa kuvakkeesta, lukee viestin: ”Mitä, ootko säkin kipeenä? Voi parkaa, onko kauhee olo?” ja hymyilee. Joel on aina niin huomaavainen. Riina vastaa viestiin tuntien itsensä lähes onnelliseksi, Joel on ihana, hän rakastaa poikaa, kunpa poika vain rakastaisi häntä takaisin. ”Ei enää niin kauheen, entäs sul?” Joel vastaa ennätysvauhtia, ”Hyvä, ei mullakaan, aamul vaan oli hirveen kipee vatsa.” Riina lukee viestin, naurahtaa, Joelkin on vain ihminen. ”Mulkin oli aamulla ihan hirvee olo, mut menin kuitenkin kouluun.”
”Ai, miks?” 
Riina puree huultaan, sormet lepäävät näppäimistöllä. Nyt tai ei koskaan, hän ajattelee ja näpyttää: No ku aattelin että sä oot siellä. Hän epäröi vielä hetken, mutta painaa sitten enteriä.

Myrskyn väri

Hyvää lauantaiaamua toivottelen täältä työpöytäni äärestä!
Olin tuossa joku ilta tällä viikolla, taisi olla torstai, kuvaamassa metsässä. Koiran kanssa lenkkeily on hyvä syy häipyä ulos kameran kanssa.
Sinä iltana tuuli hirveästi, oli pimeää ja taisi olla satanutkin. Kuvaaminen sellaisissa olosuhteissa on sanoisinkos haastavaa... Kuvista tulee hirvittävän sumeita ja värit näyttävät omituisilta. Tulee väkisinkin taas ajatelleeksi sitä, kuinka paljon sitä järkkäriä haluaakaan ja tarvitseekaan... Mutta rahaa on sen verran kuin on, ei se ole ihan realistinen haave. Uusi akkukin pitäisi kameraan ostaa, koska akku loppuu jo muutaman kuvan jälkeen, torstainakin sain otettua ehkä kuusi kuvaa... Ihan hirvittävän rasittavaa.
Mutta noista kuvista. En voinut muokata niitä lahes ollenkaan mihinkään suuntaan, tuollainen väri niissä oli luonnostaan.

Metsätie. Ja tuolla on kyllä jo asfalttitiekin takana...

Koivu. Siinä vieressä oli lyhtypylväs, siitä valo.

Märkiä, syksyisiä lehtiä.

Erittäin sumea maisema, nolottaa sen laittaminen tänne...
Jotain hienoa siinä kuitenkin on...

Sitten kuulumisia. On pakko kertoilla nyt jotakin.
Eilen alkoi syysloma, meillä on viikon mittainen, ihanaa! Koulun jälkeen menin yhden ystäväni luo yhdessä toisen ystäväni kanssa: juteltiin, naurettiin, syötiin, pelattiin Monopolia (hehhee, minä voitin ylivoimasesti: omistin hirveästi rahaa, viisi hotellia (muilla ei ollut edes yhtä taloa) ja mannerheimintien ja sieltä välistä vaikka mitä) ja pidettiin hauskaa. Hehe. Kotona olin sitten joskus yhdeksän ja kymmenen välillä... Bussimatka siihen aikaan ei ole maailman mukavin.
Tänään sitten teen luultavasti koulutöitä, että saisin ne pois alta ja sitten ihan vaan oleskelen: suurempia suunnitelmia ei ole. Koulutöitä on ihan liikaa, bilsassa suo- ja metsäraportti (ihan hirvittävän pitkä, vaikea ja monimutkainen) ja muissa aineissa olen jäänyt hieman jälkeen, joten ainakin ranskaa pitää lukea. Ja kokeita on rästissä: syysloman jälkeinen viikko vaikuttaa hirveältä. Maatantaina ussan koe, tiistaina kemman, keskiviikkona äikän, torstaina ruotsin koe ja bilsan kasvitentti, perjantaina ei kai (toivottavasti) ole sitten mitään.
Tiedoksi: kirjoitan yhtä tarinaa, joka tulee tänne luultavasti joko tänään tai huomenna. Huomiseksi sen pitäisi olla koneella, joten kirjoitan sen varmaan tänään koneelle.

Tästä tulikin nyt sitten ylipitkä, anteeksi... Kommentteja, kiitos!

Läksyjä

Okei, mun pitäis oikeesti rajottaa näiden päivitysten tekemistä. Kuinkahan mones tääkin on tänään? Mutta ehkä niitä tarinoita ei lasketa, jookos?
Kyllä, tänään taas pidän tylsää tekemällä läksyja ja lukemalla kokeisiin. Illalla olisi futistreenit, mutta olen vielä sen verran toipilas, ettei varmaan ole järkeä mennä tuonne myrskyyn sairastumaan uudelleen. Muuten, tuosta myrskystä, eikös olekin jännää, että tuo mikä tuolla ulkona nyt riehuu, on tullut tänne meille Atlantilta, jos oikein muistan. Luvassa (Metro-lehden mukaan, luin bussissa) jopa 25-30 m/sek tuulta! Se on jo kovaa. Ajattele, jos päästät lehden irti kädestäsi, se on sekunnin päästä kolmenkymmenen metrin päässä! Hui.

Ruotsinkirja, fyssankirja, vihko, kalenteri, penaali, ruotsin-
vihko, tietokone, fyssanvihko.

Oikeesti, täytyy olla toosi tylsää, jos sortuu tekemään tällaisia kollaaseja. Kyllä, ruotsin- ja fyssanläksyt ovat todella tylsiä, mutta silti...
Tosiaan, täytyy kertoa tuosta kalenterista. Se on ihana (se on siis tuo pastellinsävyinen vihko tuossa koulukirjojen päällä), ostin sen suomalaisesta ja kirjoitin sinne ihan itse kaikki päivämäärät ja muut, koska en löytänyt kivaa kalenteria ja tuo vihko oli ihana. Tein sen kesäloman viimeisellä viikolla, jolloin mulla oli tosi tylsää, koska parhaan ystäväni pikkuveli oli vatsataudissa emmekä voineet tavata, joten teimme molemmat kalentereja jutellen Skypen välityksellä. Joopa joo.

Muutoksia

Heipähei!

Nyt joku saattaa huomata, että tämä blogi on muuttunut jonkin verran. Aivan: nykyään minä laitan tänne sekä valokuvat että tarinat. Helpompaa, saatte useemmin postauksia, mukavampaa. Jebb.
Vikana tässä on nyt vaan se, että en ikinä muista laittaa tunnisteita, ja nyt kun on molempia, niiden muistaminen ois toosi tärkeetä. Ehkä mä vielä opin? Jos huomaatte, että jostain tekstistä puuttuu tunnisteet, olkaa jookos kilttejä ja mainitkaa asiasta!
Mä oon miettinyt, että voisin ruveta kertoilee kaiken lisäks vielä enemmän omasta elämästäni. Ehkä se ei oo niin kiinnostavaa, mutta voivoi. Mitäs mieltä ootte? Vastatkaa jookos tuohon kyselyyn tuolla sivun oikeassa laidassa. Uskon, että saatan tuloksesta riippumatta ruveta kertomaan...
Ja tuota noin, jos löydän jonkun kivan kuvan itestäni niin laitan sen tänne. Ja tekis mieli ottaa kuvia vaatteista, vaikka se onkin kyllä tosi tylsää... Mielipiteitä?
Ja nyt yritän pitää tekstini hymiövapaina. Hui, mitenköhän tulee onnistumaan... Nykyään tuntuu siltä, että jos ei laita hymiöitä, ihmiset pitää töykeenä. No, sitä mä en yritä olla ja toivottavasti te kaikki tuette mua pyrkimyksessäni: kommentteihin sitä ei tietenkään pidä ulottaa.

Ääh, nyt on pakko hehkuttaa teille: mulla alkoi eilen valinnainen kirjottaminen ja siitä tulee aivan ihanaa! Ens kerralla kirjotetaan uni, tulee paljon kuvailuu, tempon vaihteluu... Mul on pää täynnä hyviä ideoita ja niitä pitää takuuvarmasti karsia. Mitenköhän tulee onnistumaan?
Meiän kirjottamisryhmä vois kanssa tehä musikaalikäsikirjotuksen (meiän koulussa ysit esittää aina musikaalin, ite oon siis nyt kasilla, mutta kasit käsikirjottaa niinku seuraavaks vuodeks eli itelleen), mutta luultavasti mä en tee sitä, vaihtoehtosena työnä tulee kun olemaan luultavasti joku isompi, niinku vaikka novellikokoelma (mul on yks sikahyvä idea, mutta en kerro sitä ainakaan vielä). Meiän ope on ihana, meiän ryhmäläiset on ihanii, tehtävät vaikuttaa ihanilta ja ennen kaikkea, kirjottaminen on ihanaa!
Suunnitelmissa ainakin, että me mennään jossain vaiheessa kaupungille kirjottaa, vakoilemaan ihmisiä (melkeen kaikki kirjailijat tekee sitä). Tähän kohtaan tulis silmää iskevä hymiö, mutta kun ei niin ei.
Mut siis oon nyt ihan täpinöissäni, harmittaa vaan että tässä jaksossa kirjottamista on vaan kaks tuntii. Ens jaksossa sitten kolmoistunti ja sen jälkeen se on ohi tältä vuodelta... Onneks valitsin ens vuodellekin!

Tällasta tänään. Kommentteja, kiitos!

Ja ai niin, aattelin nyt kysyä teiltä, että minkä värisen valokuvauspostauksen tekisin seuraavaksi?

Ensilumen tuomaa

Terve vaan taasen.
Tämän surullisen ja hieman talvisen kirjoitin syyskuun lopussa.
Oon aika huono kirjoittamaan, jos joku ei anna mulle aihetta ja deadlinee. Se asia pitäis korjata...

Ensilumen tuomaa

Paiskasin huoneeni oven kiinni takanani ja heittäydyin sängylleni tuntien ensimmäisten kyynelten kastelevan poskeni. Tiesin kohta kuulevani äitini, ehkä myös isän, varovaisten askelten nousevan ylös portaita ja ovelleni, he eivät ymmärtäisi, että haluan olla nyt yksin. Mikään, ei mikään koko maailmassa olisi voinut tehdä oloani yhtään paremmaksi, eikä toisaalta huonommaksikaan, ei juuri silloin, kun koko maailmani oli romahtanut kasaan.

Ovi aukesi narahtaen ja kuulin kahdet askelet, jotka seisahtuivat hetkeksi heti ylitettyään kynnyksen. Tiesin katsomattakin, että siellä seisoivat vanhempani, luultavasti puristaen toisiaan kädestä. Heillä oli toisensa, minulla… Nyyhkäisin kuuluvasti haudaten kasvoni syvemmälle tyynyyn, tyynyyn, joka oli kastunut kyyneliini lukemattomia kertoja ennenkin.

”Kulta”, äitini syvä, rauhoittava, mutta liian, aivan liian surullinen ääni sanoi hiljaa. ”Tämä on rankkaa meille kaikille, mutta eritoten sinulle, ymmärrän sen. Mutta kulta, oma pieni kultani”, hänen äänensä tukahtui itkuun. Tunsin hänen pitkien, lempeiden sormiensa kosketuksen olallani ja sen, kuinka äitini lyyhistyi polvilleen viereeni kietoen kätensä ympärilleni ja haudaten kasvonsa tukkaani. Nostin itkusta märkiä kasvojani ja halasin äitiä nyyhkyttäen hänen olkapäätään vasten. Isä käveli luoksemme raskain askelin, istui viereemme sängyn laidalle kurottautuen halaamaan koko perhettään, niin, koko jäljellejäänyttä perhettään.

Kun olin pieni, minä ja kaksossiskoni olimme erottamattomat. Olimme identtiset kaksoset, hänellä vain oli vaaleat hiukset, kauniisti polkkatukaksi leikatut, minulla taas ruskeat, likaisenruskeat tavallisen tylsät hiukset, joita siskoni kutsui kyllä kastanjanruskeiksi ja sanoi pitävänsä niistä. En kadehtinut häntä, eikä hän kadehtinut minua, vaikka hän olikin niin täydellinen ihminen, enkeli maan päällä – ainakin minuun verrattuna. Ei, ei häntä voinut kadehtia, hän oli niin hyvä ja ystävällinen. Sitä paitsi olimme unohtaneet kadehtimisvaiheen varmaan jo kuukauden ikäisinä vauvoina toisiamme katsellessa.

Koskaan emme käyttäneet samanlaisia vaatteita ja kumpikin meistä oli yksilö, mutta silti yhtä. Hän oli paras ystäväni, sielunsiskoni, kaksoseni. Jaoimme kaikki salaisuutemme, ilomme ja surumme, kyynelemme ja naurumme.

Tämä onnellinen tilanne kesti pitkään, hänen viimeisiin hetkiinsä saakka.

Tai ei aivan.

Muutaman viime päivän ajan hän oli viettänyt kaiken vapaa-aikansa poikaystävänsä kanssa, poikaystävän, jota minä vihasin sydämeni pohjasta. Poika, Joni, oli sisareni mielestä täydellinen, komea, huomaavainen, mutta minä näin hänessä hirviön, viettelevän ihmisen, joka varasti sisareni, ystäväni, kokonaan itselleen. Kaiken lisäksi Jonilla oli hieno, mustankiiltävä skootteri, jolla hän kuskasi siskoparkaani joka puolelle.

Ja tuo ääliömäinen Joni oli syypää suruumme, hän oli syypää siihen, ettei siskoni enää koskaan avaisi sinivihreitä silmiään, ei enää koskaan nauraisi, ei enää koskaan näkisi lumen sulavan ja kevään alkavan vihertää. Oli Jonin syy, että siskoni, siskoparkani, makasi nyt kuolleena sairaalassa. Oli Jonin syy, että minulta oli riistetty kaksossisko, sielunsisar, paras ystävä, ajatuksien jakaja, olkapää, jota vasten itkeä.

Äidille oli soitettu sairaalasta vasta hetki sitten, kerrottu, mitä oli tapahtunut; siskoni, siskokultani, oli ollut Jonin skootterin kyydissä, he olivat ajaneet ylinopeutta, rysähtäneet rekan kylkeen. Heidät oli kärrätty teholle, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä sisareni osalta. Ei mitään, ei mitään. Ei yhtään mitään.

”Rakkaat”, isä sanoi tummalla, väsyneellä äänellä, joka kuulosti siltä, kuin koko maailmasta olisi kadonnut kaikki ilo. ”Lähdetäänkö?”

Lähdetäänkö minne, olin kysymäisilläni, mutta sitten ymmärsin sen järkyttävän totuuden. Meidän pitäisi mennä sairaalaan, katsomaan kuolleen siskorukkani kauniita kasvoja, hänen kuollutta ruumistaan. Kohotin katseeni, katsoin ulos ikkunasta pihalle, jolle laskeutuivat talven ensimmäiset lumihiutaleet. Kyyneleiden sumentamat silmäni kääntyivät isän silmiä kohti ja ihmeekseni huomasin nyökkääväni.

Autossa istuin takapenkillä, isä ajoi täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Nojasin poskeani vasten kylmää ikkunaa, katselin ulos tummaan iltaan, taloihin, joiden ikkunat olivat lämpimästi valaistut ja jotka kuorruttuivat parhaillaan ohuenohueen lumikerrokseen. Tunsin itseni tyhjäksi kuoreksi, sisältäni ei löytynyt mitään muuta kuin pohjaton tuska. Kurkussani oli suuri pala ja sydämeni tuntu lyövän tyhjää. Katsoin, kuinka vanhempani puristivat toisiaan kädestä, ja olin taas hetken surullisempi; takapenkillä vieressäni ei enää koskaan istuisi sisareni, en voisi enää koskaan puristaa hänen kättään lievittääkseni suruani. Hän oli poissa, poissa, poissa… Sana kaikui päässäni, sana, jonka olisin mieluummin jättänyt tietämättä.

”Kulta”; äiti sanoi kääntyen minuun päin. ”Kulta, aina tulee uusi päivä, aina tulee uusi kevät. Hän sai elää hyvän elämän, eikä hän toivoisi meidän surevan häntä liikaa. Kulta, hän ei koskaan oikeasti lähde luotamme, hän elää aina muistoissamme, sydämissämme.”

Kun nousin autosta sairaalan pihalla, kohotin kasvoni taivaaseen enkä piitannut kasvojani kastelevista lumihiutaleista. Tunsin äidin tarttuvan käteeni, puristavan sitä ja tunsin, että elämä jatkuu, vaikka osa minusta tuntuikin kuolleen siskoni mukana. Olin viimein valmis hyvästelemään hänen kauniit kasvonsa, hänen suloisen, ilkikurisen hymynsä, olin viimein valmis hyväksymään sen, että vaikka sisareni oli niin paljon parempi ihminen kuin hänen poikaystävänsä, poika sai jäädä henkiin, vaikka sisareni, ystäväni, ei saanut.

Joka vuosi sinä päivänä, kun ensilumi sataa maahan, itken itseni uneen muistaen sisartani.

Jaja taasen kommentteja, sain niin ihania. Vika teksti, jonka loppuun tulee kommentteja, koska nyt se Tarinoita taivaanrannan takaa on l o p p u.

Ronsku: Rupesin itkemään.. Sulla on oikeesti lahjoja! :) 

Ronsku (7 min edellisen jälkeen): Itken vieläkin, se on vaan niin hienosti kirjotettu! <33

Vaahteranlehtiä

Tällaisen tarinan kirjoitin syyskuun alussa. Omasta mielestä loppu liian onnellinen, muttamutta oon saanu päinvastasia kommentteja... Mistäs sen tietää?

Vaahteranlehtiä

Istun leveällä ikkunalaudallani katsellen pihalle vaaleankellertävän verhoni takaa. Nuorempi pikkuveljeni hyppii riemuissaan lehtikasassa, jonka isä haravoi hetki sitten kokoon. Isäni seisoo siinä vieressä, nauraen iloisesti nenä punaisena, nojaillen haravaansa.

Taas kerran tunnen itseni ulkopuoliseksi. Uskon, että se johtuu suureksi osaksi siitä, että olen perheen ainoa tyttö, ja oikeastaan ainoa naispuolinen jäsen; äiti jätti isän ja muutti Tukholmaan ollessani kymmenen ja jätti minut ja kaksi pikkuveljeäni, toinen oli silloin kaksi ja toinen neljä, isän hoiviin. On vaikeaa elää, kun ei ole ymmärtävää vanhempaa.

Tunnen olevani täysin eri planeetalla kuin perheeni: kaikki muut ovat Marsista, minä… en tiedä miltä planeetalta minä olen tullut, mutta tiedän, että sieltä lähtö oli virhe. Käännyn huokaisten katsomaan huonettani, omakotitalon ullakkohuonetta, joka on aina hieman kylmä. Rakastan tätä huonetta, täällä olen elänyt siitä asti, kun ylipäätään sain oman huoneen ja täällä tulen elämään varmaan siihen asti, että viimein muutan pois kotoa. Katseeni kääntyy huoneen kaltevaan kattoon, johon olen kirjoittanut kaikki kirjoittamani tarinat neljän vuoden ajalta. Minusta on aina hauska ajatella, että kun olen joskus saanut lapsia, lapseni tulevat käymään isoisänsä luona ja löytävät ullakolta tarinani.

Kävelen vaatekaapilleni ja avaan villasukkalaatikon. Villasukkia minulla on varmaan tuhat paria, osa itse neulomiani, osa molempien mummieni. Tänään oikealta tuntuu tummanruskeat villasukat, joissa on muutama musta ja valkoinen raita. Kuulen heikkona alaoven pamahduksen ja lähden kävelemään alas, vatsani kertoo, että nyt on ruoka-aika.

Ruokapöydässä katselen vaiteliaana kuusi- ja kahdeksanvuotiaita, ruoan kanssa sählääviä pikkuveljiäni ja pyörittelen kalapuikkoja lautasella. Ruoka on kyllä sinänsä ihan hyvää, mutta tänään jotenkin mieleni tekee normaalia vähemmän ruokaa. Isä näyttää iloiselta, mutta väsyneeltä: äidin lähtö ei ollut tehnyt hänelle hyvää, mutta hän oli pikkuhiljaa päässyt siitä yli. Hän kyllä rakastaa äitiä yhä: olen nähnyt hänen työpöydällään monta kertaa kehystettyjä valokuvia äidistä ja rakkauskirjeitä, joita hän ja äiti olivat kirjoittaneet toisilleen joskus kauan sitten. Ne kaikki äiti oli paiskannut isän syliin lähtiessään, suukottaneet meitä lapsia ja pamauttanut oven kiinni perässään. Kaipaan kyllä häntä, kaipaan olkapäätä, jota vasten itkeä, kaipaan tukea, kaipaan turvaa. Mutta en kaipaa sitä tunnetta, joka minuun iski kun äiti oli lähtenyt, sitä onttoutta. Itkin varmaan vuoden ajan itseni uneen. Sellaista ei kymmenvuotiaan koskaan kuuluisi kokea, ei koskaan.

”Herätys, Alisa!” nuorempi veljistäni huutaa korvaani. Hätkähdän ja huomaan, että koko pieni perheeni tuijottaa minua hymyillen. Olin kai taas unohtunut tuijottamaan ikkunasta ulos.

Jatkan syömistä, pikkuveljeni jatkavat riehumista, isä jatkaa veljieni katselemista hymyillen leveästi. Tällä kovin idyllisellä hetkellä ovikello päättää soida. Isä nousee ylös hieman hämmentyneenä ja kävelee avaamaan oven. Veljet juoksevat edeltä, heillä on taas käynnissä ainainen kiista siitä, kumpi saa avata oven. Tiedän, miten se päättyy. He melkein käyvät toisiinsa käsiksi, jolloin isä tulee väliin ja avaa itse oven. Kuulen odotetun oven aukeamisen äänen, mutta sen jälkeen tuleekin aivan hiljaista; sitä en ollut odottanut. Yllättyneenä lasken haarukan ja veitsen lautaselleni, nousen pöydästä ja kävelen eteiseen.

Jos osasin odottaa näkeväni jotain, niin en ainakaan tätä. Nyyhkyttävä isä halaa naista, jonka näin viimeksi neljä vuotta sitten. Äiti. Äiti on tullut kotiin.

Tunnen kyynelieni alkavan valua, ryntään äidin luo, halaan häntä. Äiti suutelee minua otsalle, halaa tiukasti.

”Tyttöni, oma pienenpieni tyttöseni”, hän kuiskaa korvaani. Huomaan, että hänkin itkee. Päästän irti, koska veljienkin pitää päästä halaamaan äitiä. Otan isää kädestä kiinni, minusta tuntuu siitä, että perhe on viimein ehjä. Katselen veljiäni. Vanhempi näyttää hetken kysyvältä, mutta sitten hänen kasvoilleen leviää tunnistaminen ja hän vastaa äidin halaukseen ja antaa vastustelematta äidin suukottaa häntä päälaelle. Kuusivuotias on paljon hämmentyneempi, ymmärtäähän sen, hän oli vasta kaksi nähdessään äidin edellisen kerran.

”Äiti on tullut kotiin, äiti on tullut viimein kotiin”, äiti sanoo ilonkyyneleidensä virratessa vuolaasti. Hän nostaa pienimmän syliinsä ja me kaikki halaamme.

Ulkona oleva vaahtera pudottaa viimeisenkin lehtensä.

Ja taasen kommentteja.

Arget: OIIIII <3 ehana ehana ehana! <3 luin ekan lauseen alun: istun veljeni hautalaudalla... :D 

Ronsku: Ihana oli.. :) Kuvailet hienosti asioita. <3

Portaat

Terve (:

Taasen siirtelen näitä vanhoja tarinoita tänne. Tämä on siis jatkoa Auringon lapselle. Ihania kommentteja tästä tekstistä oli, joten laitanpas ne tuonne loppuun (:

Portaat

Seison hämilläni suurten portaiden juurella. On niin pimeää, että näe portaita vain muutaman ensimmäisen askelman, mutta vaistoan niiden jatkuvan pitkään, ehkä loputtomiin.

En tiedä, kuka olen, missä olen tai mistä olen tähän tullut, mutta tunnen, että portaat voivat vain nousta ylöspäin, ettei minulla ole vaihtoehtoa. Minun täytyisi kyetä nousemaan ensimmäiselle askelmalle, toiselle, kolmannelle. Pystyn viimein nimeämään tunteen, joka hallitsee minua: pelko. Minua pelottaa menneisyys, tulevaisuus, minä itse, koko maailma. Jos sellaisia ylipäätään on olemassa. Tunnen, etten enää voi seistä tässä kauempaa, että jotain olisi tehtävä. Vetäen henkeä hyppään ensimmäiselle askelmalle.

Pieni tyttö itkee naama punaisena valkeassa kastemekossa. Paljon ihmisiä katselemassa, hymyilemässä. Pappi kastelee tytön päälaen sanoen ”sinut on ristitty Sofia Mariaanaksi”.

Tunnen palaavani omaan ruumiiseeni, Sofia Mariaanan ruumiiseen, järkyttyneen tytön ruumiiseen. Tunnen, ei, tiedän muistavani, tiedän, että tuo rääkyvä pikkukakara on minä, minulla on historia, menneisyys. Olen Minä. Nostan oikean jalkani, vasemman jalkani seuraavalle askelmalle.

Pieni tyttö, iloiset, pienenpienet saparot päässään ja kukkamekko yllään nauraa helisevää naurua, isä on kai juuri sanonut jotain huvittavaa. Äiti ottaa tyttöä, Sofiaa, toisesta ja isä toisesta kädestä. Iloinen kolmikko lähtee yhdessä kulkemaan kallioista merenrantaa pitkin. Kotiin.

Tunnen pohjatonta kaipuuta, haluan olla tuo pikkutyttö, haluan, että joku nauraa kanssani, pitää minua kädestä. Kulkee kanssani kotiin, meren rannalla olevaan kotiin. Palan halusta saada tietää, muistaa lisää itsestäni. Kyyneleet kihoavat silmiini kun nousen seuraavalle askelmalle.

Sofia istuu sängyllään vaaleansinisessä huoneessa, jonka ikkunasta näkyy meri. Tyttö näyttää kasvaneen, mutta on yhä lapsi. Hänen hiuksensa ovat pitkillä leteillä ja hän piirtää keskittyneenä jotakin vihkoonsa. Viimein kuva näyttää valmiilta, Sofia pomppaa sängyltä repäisten sivun irti vihosta ja kiinnittää sen seinälle teipinpalasella. Seinä on täynnä samantyylisiä kuvia: siipiä, lintuja, siivekkäitä ihmisiä.

Huoneeni oli sininen, taivaansininen, merensininen. Miten minä kaipasinkaan lentoon niin kovasti! En jää enää miettimään vaan astun seuraavalle askelmalle pyyhkäisten kyyneleen silmäkulmastani.

Sofialla on reppu selässä, kullankeltainen, auringonkeltainen. Samat suloiset letit heiluvat, kun hän pomppii iloisena äitinsä vieressä. He astuvat yhdessä ulos pihaportista. Sofia on matkalla kouluun.

Yhtäkkiä muistan, kuinka olin rakastanut tuota reppua ja miten minua oli kuudennella luokalla kiusattu sen takia, kaikki muut olivat käyttäneet tuolloin olkalaukkua ja minä olin ollut heidän mielestään lapsellinen. Kaikesta huolimatta olin käyttänyt keltaista reppuani kunnes se puhkesi. Nostan jalkaani ja olen astumaisillani viidennelle portaalle kun mieleeni juolahtaa kysymys: miksi alan muistaa paremmin, miksi muistin tuon kiusaamisen? Koska en osaa vastata kysymyksiin itse, lasken jalkani ja annan seuraavan muiston viedä mukanaan.

Sofia juoksee pitkä tukka ja juhlamekon helma perässään liehuen poispäin kodistaan, kodikkaan näköisestä, valkoisesta rakennuksesta, jonka pihalta kuuluu lapsilauman mekastusta: syntymäpäiväjuhlat. On alkusyksy, lehdet ovat vasta alkaneet kellastua. Sofia ei vilkaisekaan taaksepäin, hän on päättänyt olla palaamatta omiin juhliinsa. Viimein hän saapuu rantakallioille, pujottelee kivien välissä. Äkkiä hänen jalkansa lipeää, hän tukahduttaa pienen kirkaisun ja liukuu melko pehmeästi kalliota alaspäin. Hän tömähtää pehmeästi alas ja huomaa olevansa kallioiden suojassa niin, että Sofia on täysin katseilta suojassa kaikkialta paitsi mereltä. Hänen kasvoilleen leviää unelmoiva ilme, kun hän istahtaa jääden tuijottamaan taivaanrantaan.

Muisto loppuu, mutta huomaan muistavani tuon päivän tapahtumat: melko pian minua lähdettiin etsimään, kuulin, miten minua huudeltiin. Ymmärsin, ettei minua saataisi löytää siitä, missä olin, koska halusin pitää paikan omanani.

Pienen ikuisuuden jälkeen olen kulkenut portaita niin pitkään, että olen saanut kaikki muistoni takaisin. Nyt muistan, minkälainen oli ensimmäinen korvakoruni (pieni siipipari), miten olin palannut tuohon samaiseen piilopaikkaan rantakallioille miltei joka ilta lyhyeksi jääneen elämäni aikana ja lopulta, miten olin kuusitoistavuotiaana kuollut lähdettyäni lentoon Despiten, auringon pojan kanssa ja miten olimme vajonneet meren aaltoihin syleillen toisiamme.

Toisaalta olen surullinen sekä vanhempieni puolesta että oman itseni takia, mutta toisaalta olen sanomattoman onnellinen ja rauhallinen, koska olin saanut kuolla unelmaani, olin saanut lentää. Suljen silmäni valuttaen onnen kyyneleitä.

Kun avaan silmäni, portaat eivät ole enää pimeät, tai ehkä pimeys oli ollut olemassa vain omassa mielessäni. Maailma oli muuttunut luonnonvalkoiseksi ja näen edessäni oven.

Tiedän, että sen oven takana minua odottaa Despite, rauha, onni. Taivas. Enkelinsiivet.

Ja sitten nämä kommentit (:

Arget: Oi että. Osaat kirjottaa <3 Kommaan nyt vaan tähän, ku se toinenhan oli eka osa tälle.... Ellen ole vallan väärässä. Muttasiis aivan totaalisesti, oot ihana kirjottamaan, usko sitä joka siitä jotain ymmärtää. :P Ronsku: Ihana. :--) <3
Lisää kommentteja (:?

Auringon lapsi

Kyllä, siirrän nyt kaikki tarinat aikajärjestyksessä tähän blogiin. Tämän tarinan kirjoitin joskus kaaukana menneisyydessä (ehkä reilu vuosi sitten? who knows.), mutta ite tykkään siitä jonkun verran. Vähän turhan dramaattinen kyllä... Ja siis tälle löytyy jatkoa, tulee kohtapuoleen tänne.

Auringon lapsi

Sofia istui kotinsa lähellä olevalla rantakalliolla tapansa mukaan katselemassa auringonlaskua ja unelmoimassa lentämisestä. Hän istui siellä joka ilta, oli tehnyt niin siitä asti kun täytti seitsemän vuotta ja löysi paikan paetessaan syntymäpäiväjuhlistaan - silloin Sofia ei ollut ollut mikään hyvä juhlija eikä ollut sitä vieläkään, vaikka olikin jo 16. Hän oli yksinäinen tyttö, vailla muita ystäviä kuin aurinko, jolle hän vuodatti murheitaan joka ainoa ilta.

Sofia makoili kalliolla ja antoi auringon lämmittää hänen mielensä joka sopukan. Hän katseli miten naurulokkipariskunta liiteli meren yllä ja palasi mietteissään samaan vanhaan toiveeseen, oppia lentämään. Hän katseli aurinkoa ja kuiskasi hiljaa " Anna minulle siivet."
Sofia tuijotti hetken tiiviisti aurinkoa, mutta naurahti ja kääntyi vatsalleen mutisten: " Enkö ala olla jo hieman vanha toivomaan, että joskus kiitäisin kotkan lailla kohti aurinkoa."
Hän katseli sinistä kukkaa ja ajatteli etsivänsä sen nimen kasvikirjasta kotiin päästyään. Yhtäkkiä tyttö tunsi, että joku istui hänen vieressään. Sofia jäykistyi ja nosti sitten katseensa kohti lumoavan kaunista poikaa, jota hän ei tunnistanut. Sofian katse kiinnittyi pojan kasvoihin, eikä hän pystynyt silmäilemään poikaa tarkemmin.
"Hei, Sofia," poika sanoi.
"Hei," Sofia vastasi naurahtaen vaivaantuneesti. "Luulin etteivät muut löytäisi tänne," hän jatkoi.
Tyttö nousi istumaan irroittaen viimein katseensa pojan kasvoista. Sofian katse harhaili pojan vartalolla, kunnes hän huomasi siivet. Sofia hätkähti, hänen silmänsä laajenivat ja hänen suustaan pääsi pieni, tukahtunut kirkaisu. Poika vilkaisi Sofiaa irrottaen katseensa auringosta ja hänen suupielensä kaartuivat hymyyn. Vaikka Sofia oli turtana pelästyksestä, hän huomasi, miten poika oli hymyillessään kauniimpi kuin Sofia oli ikinä osannut kuvitellakkaan, ja hänen kuvitelmansa olivat sentään erittäin erikoisia.
"Ihmettelet varmaan kuka minä olen," poika totesi suu kääntyneenä hymyyn Sofian tuijottaessa edelleen hänen kasvojaan. Sofia tunsi suunsa loksahtaneen auki ja sulki sen äkkiä. Poika naurahti huomatessaan sen ja jatkoi:
"Olen auringon poika, Despite. Kuulin toivomuksesi ja laskeuduin maahan."
Sofia huomasi suunsa avautuneen taas ammolleen, muttei enää vaivautunut sulkemaan sitä.
"Haluaisitko kertoa, miksi haluaisit siivet. Mietin tässä, kannattaako toivomus toteuttaa vai ei," Despite jutteli Sofialle katsellessaan taas aurinkoon. "Kyllä äiti on täältä katsottuna kaunis", hän mumisi itsekseen, mutta Sofia kuuli sen, tarkkakuuloinen kun halutessaan oli. Tyttö veti henkeä ja sanoi sitten takellellen: "Olen aina halunnut lentää vapaana taivaan lintuna."
"Oliko siinä kaikki?" Despite kysyi kääntyen hymynkare kasvoillaan Sofiaan päin. Tyttö punastui Despiten katseesta ja sätti itseään hiljaa mielessään.
"Öh, ei," hän sanoi.
"No?" Despite hymyili aurinkoisesti Sofialle, joka punastui entistä enemmän.
"Olen aina halunnut nähdä auringon läheltä. Lentää kotkan siivin suoraan kohti laskevaa aurinkoa," tyttö mutisi. Hän käänsi katseensa aurinkoon, joka oli aivan laskemaisillaan, enää näkyi vain vähän itse aurinkoa. Despite käänsi myös katseensa aurinkoon ja pomppasi seisaalleen.
"Täytyy kiitää, kuolen jos äiti ehtii laskea kokonaan ennen kuin olen siellä," hän sanoi ja levitteli jo siipiään kun Sofia sai sanottua: "Mutta... Etkö toteutakkaan toivettani?"
Despite käänsi kasvonsa tyttöä päin ja sanoi: "No, tehdään se nopeasti. Nouse seisomaan."
Sofia pomppasi ylös ja sulki silmänsä. Yhtäkkiä hän tunsi kaameaa kipua selässään. Tyttö vajosi kivusta sekaisin polvilleen, mutta kipu katosi silmänräpäyksessä. Sofia nousi hitaasti seisomaan ja katsoi olkansa yli. Hän oli saanut upeat kotkansiivet. Tyttö levitteli ihastuneena uusia ruumiinjäseniään ja nosti sitten katseensa Despiteen, joka katseli häntä.
"Tule nyt äkkiä, sinäkin kuolet jos emme lähde heti," Despite sanoi ja ojensi kättään Sofiaa kohti. Sofia tarttui punastuen pojan käteen ja he ponnistivat ilmaan.
"Ihanaa!" Sofia kiljaisi, kun he olivat lentäneet jo jonkin matkaa aurinkoa kohti, ja jatkoi riemunhuudolla: "Minä osaan lentää!"
Despiten katse oli kiinnittynyt kohti alati laskevaa aurinkoa ja hän kiihdytti.
"Me emme ehdi. Riskeerasin liikaa. Me kuolemme molemmat," poika mutisi luullen varmaan, että Sofia ei kuullut. Sofian hyvä mieli hiipui pois ja tilalle tuli kuolemanpelko. Hän vilkaisi siipiinsä ja hymyili ajatellen: "Ainakin suurin ja ainoa unelmani toteutui. Minä lennän." Ja kuolemanpelko katosi sen sileän tien. Hän hymyili onnellisena ja käänsi sitten katseensa aurinkoon. Auringon säteet olivat juuri katoamassa meren alle ja Despite kiihdytti yliluonnolliseen vauhtiin, Sofia mukanaan. Tyttö katseli viimeisen säteen hiipumista ja huomasi sitten, että sekä hän että Despite olivat pysähtyneet. Despite veti Sofian syliinsä ja he tunsivat siipiensä katoavan. He tippuivat hirveää vauhtia meren syleilyyn keskellä valtamerta. Juuri ennen vettä he kuiskasivat toisilleen "Rakastan sinua." He kuolivat kiinnittyineinä toisiinsa suoraan silmiin katsoen.

Ja seuraavan vuoden satoi. Aurinko itki ainoan poikansa tähden.