Tämän surullisen ja hieman talvisen kirjoitin syyskuun lopussa.
Oon aika huono kirjoittamaan, jos joku ei anna mulle aihetta ja deadlinee. Se asia pitäis korjata...
Ensilumen tuomaa
Paiskasin huoneeni oven kiinni takanani ja heittäydyin sängylleni tuntien ensimmäisten kyynelten kastelevan poskeni. Tiesin kohta kuulevani äitini, ehkä myös isän, varovaisten askelten nousevan ylös portaita ja ovelleni, he eivät ymmärtäisi, että haluan olla nyt yksin. Mikään, ei mikään koko maailmassa olisi voinut tehdä oloani yhtään paremmaksi, eikä toisaalta huonommaksikaan, ei juuri silloin, kun koko maailmani oli romahtanut kasaan.
Ovi aukesi narahtaen ja kuulin kahdet askelet, jotka seisahtuivat hetkeksi heti ylitettyään kynnyksen. Tiesin katsomattakin, että siellä seisoivat vanhempani, luultavasti puristaen toisiaan kädestä. Heillä oli toisensa, minulla… Nyyhkäisin kuuluvasti haudaten kasvoni syvemmälle tyynyyn, tyynyyn, joka oli kastunut kyyneliini lukemattomia kertoja ennenkin.
”Kulta”, äitini syvä, rauhoittava, mutta liian, aivan liian surullinen ääni sanoi hiljaa. ”Tämä on rankkaa meille kaikille, mutta eritoten sinulle, ymmärrän sen. Mutta kulta, oma pieni kultani”, hänen äänensä tukahtui itkuun. Tunsin hänen pitkien, lempeiden sormiensa kosketuksen olallani ja sen, kuinka äitini lyyhistyi polvilleen viereeni kietoen kätensä ympärilleni ja haudaten kasvonsa tukkaani. Nostin itkusta märkiä kasvojani ja halasin äitiä nyyhkyttäen hänen olkapäätään vasten. Isä käveli luoksemme raskain askelin, istui viereemme sängyn laidalle kurottautuen halaamaan koko perhettään, niin, koko jäljellejäänyttä perhettään.
Kun olin pieni, minä ja kaksossiskoni olimme erottamattomat. Olimme identtiset kaksoset, hänellä vain oli vaaleat hiukset, kauniisti polkkatukaksi leikatut, minulla taas ruskeat, likaisenruskeat tavallisen tylsät hiukset, joita siskoni kutsui kyllä kastanjanruskeiksi ja sanoi pitävänsä niistä. En kadehtinut häntä, eikä hän kadehtinut minua, vaikka hän olikin niin täydellinen ihminen, enkeli maan päällä – ainakin minuun verrattuna. Ei, ei häntä voinut kadehtia, hän oli niin hyvä ja ystävällinen. Sitä paitsi olimme unohtaneet kadehtimisvaiheen varmaan jo kuukauden ikäisinä vauvoina toisiamme katsellessa.
Koskaan emme käyttäneet samanlaisia vaatteita ja kumpikin meistä oli yksilö, mutta silti yhtä. Hän oli paras ystäväni, sielunsiskoni, kaksoseni. Jaoimme kaikki salaisuutemme, ilomme ja surumme, kyynelemme ja naurumme.
Tämä onnellinen tilanne kesti pitkään, hänen viimeisiin hetkiinsä saakka.
Tai ei aivan.
Muutaman viime päivän ajan hän oli viettänyt kaiken vapaa-aikansa poikaystävänsä kanssa, poikaystävän, jota minä vihasin sydämeni pohjasta. Poika, Joni, oli sisareni mielestä täydellinen, komea, huomaavainen, mutta minä näin hänessä hirviön, viettelevän ihmisen, joka varasti sisareni, ystäväni, kokonaan itselleen. Kaiken lisäksi Jonilla oli hieno, mustankiiltävä skootteri, jolla hän kuskasi siskoparkaani joka puolelle.
Ja tuo ääliömäinen Joni oli syypää suruumme, hän oli syypää siihen, ettei siskoni enää koskaan avaisi sinivihreitä silmiään, ei enää koskaan nauraisi, ei enää koskaan näkisi lumen sulavan ja kevään alkavan vihertää. Oli Jonin syy, että siskoni, siskoparkani, makasi nyt kuolleena sairaalassa. Oli Jonin syy, että minulta oli riistetty kaksossisko, sielunsisar, paras ystävä, ajatuksien jakaja, olkapää, jota vasten itkeä.
Äidille oli soitettu sairaalasta vasta hetki sitten, kerrottu, mitä oli tapahtunut; siskoni, siskokultani, oli ollut Jonin skootterin kyydissä, he olivat ajaneet ylinopeutta, rysähtäneet rekan kylkeen. Heidät oli kärrätty teholle, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä sisareni osalta. Ei mitään, ei mitään. Ei yhtään mitään.
”Rakkaat”, isä sanoi tummalla, väsyneellä äänellä, joka kuulosti siltä, kuin koko maailmasta olisi kadonnut kaikki ilo. ”Lähdetäänkö?”
Lähdetäänkö minne, olin kysymäisilläni, mutta sitten ymmärsin sen järkyttävän totuuden. Meidän pitäisi mennä sairaalaan, katsomaan kuolleen siskorukkani kauniita kasvoja, hänen kuollutta ruumistaan. Kohotin katseeni, katsoin ulos ikkunasta pihalle, jolle laskeutuivat talven ensimmäiset lumihiutaleet. Kyyneleiden sumentamat silmäni kääntyivät isän silmiä kohti ja ihmeekseni huomasin nyökkääväni.
Autossa istuin takapenkillä, isä ajoi täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Nojasin poskeani vasten kylmää ikkunaa, katselin ulos tummaan iltaan, taloihin, joiden ikkunat olivat lämpimästi valaistut ja jotka kuorruttuivat parhaillaan ohuenohueen lumikerrokseen. Tunsin itseni tyhjäksi kuoreksi, sisältäni ei löytynyt mitään muuta kuin pohjaton tuska. Kurkussani oli suuri pala ja sydämeni tuntu lyövän tyhjää. Katsoin, kuinka vanhempani puristivat toisiaan kädestä, ja olin taas hetken surullisempi; takapenkillä vieressäni ei enää koskaan istuisi sisareni, en voisi enää koskaan puristaa hänen kättään lievittääkseni suruani. Hän oli poissa, poissa, poissa… Sana kaikui päässäni, sana, jonka olisin mieluummin jättänyt tietämättä.
”Kulta”; äiti sanoi kääntyen minuun päin. ”Kulta, aina tulee uusi päivä, aina tulee uusi kevät. Hän sai elää hyvän elämän, eikä hän toivoisi meidän surevan häntä liikaa. Kulta, hän ei koskaan oikeasti lähde luotamme, hän elää aina muistoissamme, sydämissämme.”
Kun nousin autosta sairaalan pihalla, kohotin kasvoni taivaaseen enkä piitannut kasvojani kastelevista lumihiutaleista. Tunsin äidin tarttuvan käteeni, puristavan sitä ja tunsin, että elämä jatkuu, vaikka osa minusta tuntuikin kuolleen siskoni mukana. Olin viimein valmis hyvästelemään hänen kauniit kasvonsa, hänen suloisen, ilkikurisen hymynsä, olin viimein valmis hyväksymään sen, että vaikka sisareni oli niin paljon parempi ihminen kuin hänen poikaystävänsä, poika sai jäädä henkiin, vaikka sisareni, ystäväni, ei saanut.
Joka vuosi sinä päivänä, kun ensilumi sataa maahan, itken itseni uneen muistaen sisartani.
Jaja taasen kommentteja, sain niin ihania. Vika teksti, jonka loppuun tulee kommentteja, koska nyt se Tarinoita taivaanrannan takaa on l o p p u.
Ronsku: Rupesin itkemään.. Sulla on oikeesti lahjoja! :)
Ronsku (7 min edellisen jälkeen): Itken vieläkin, se on vaan niin hienosti kirjotettu! <33
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti