Kuulumisia

Heippa!

En ole taas hetkeen kirjoitellut, joten saatte nyt kuulla ihan kaiken.
Tai ette oikestaan, mutta ei se mitään. Kukaan ei kuitenkaan haluaisi kuulla kaikkea ja itse asiassa sen kertominen olisi täysin mahdotonta... Joo, mäkin tykkään ajatuksistani ja siitä, miten niihin voi eksyä...

Kirjottamistilanteestani sen verran, että kirjotan nyt kahta novellii, joista ainakin toinen löytää tiensä tänne valmistuttuaan. Toinen menee mun novellikokoelmaan, jossa on ihan sika hyvä idea (kiitos siitä ystävälleni, ehe) mutta joka on ihan alussa vasta ja josta ei sen enempää (koska oon tyhmä ja kunnianhimoinen ja haluan ja unelmoin, että saisin sen joskus julkaistua). Alotin sen kirjottamisen eilen, yhä eka novelli kesken. Että jossain vaiheessa saatte luultavasti luettavaksenne fantasianovellin. Just nyt ei oo oikeen ollu inspistä.

Kidutan teitä lumisilla ja jouluisilla kuvilla. Muahhahhaa.
Viime talvena oon ottanut.

Ja valokuvaus on yhä vain jäissä. Haluan sen järkkärin... Viikonloppuna pääsin kuvaamaan yhen meiän partion johtajista yli-ihanalla järkkärillä ja kuume nousi taas... Luultavasti niistä kuvista tuli kyl ihan surkeita, mulla kesti jonkun aikaa tottua kameraan. Tähän postaukseen kattelin sitten vanhoja kuvia, joita muokkailin. Ihan kivoja, mun mielestä.

Tänään sitten alkoi valinnainen taloustieto. Ei vaikuttanut erityisen kiinnostavalta, koko luokka vaan nukkui, ite leikkasin vihon kannesta irti ympyrää (ehe). Aineen paras juttu toistaiseksi on ihmiset, jotka siellä on, ihania ihmisiä. Tänään oli myös joulunäytelmäharjoitukset parin viikon tauon jälkeen... Ihan turhaan siellä olin, ei ollu mitään tekemistä ja pääsin kotiin nälkäsenä kuudelta. Huomenna vielä on se paljonpuhuttu ruotsin viiden verbin verbikoe, josta pitäis saada täydet... Luen siihen vielä huomenna.

Huomaatte varmaan, että taas tuli uus ulkoasu. Koko ajan on mennyt yksinkertasempaan. Tykkään kyl tästä perusmustavalkosesta. Jotain banneria suunnittelen, mutta saas nähä kuin kauan siinä tulee kestämään.

Että tämmöstä. Haaste nyt sai toistaiseksi jäädä, joku päivä lupaan kuvata sen asuni ja laittaa sen tänne, mutta kun kamera on mitä on enkä oo kotona valoseen aikaan (kouluun lähtö pimeellä, koulusta tulo pimeellä... tosi raivostuttavaa). Kommentteja ja klikklik!

Haaste ja perussähläystä

Tervehdys vaan kaikille ♥

Viime keväänä lätäköstä otin kuvan pikkusiskon saappaista
ja tänään se pääsi muokkaukseen. Kommentteja?

Kerrompas nyt vähän päivästäni koska tätähän te kaikki olette niin innokkaasti odottaneet, saada kuulla mun tylsästä elämästäni... Kuitenkin. Tänään koulussa oli ihan hirvittävän vaikea fyssankoe, meni päin sanonko mitä. Ainakin luultavasti- usein, kun oon ajatellut että meni surkeesti niin oon saanukkin n. kympin... Ens viikolla sitten saatan saada tietää. Tosta tulikin mieleen, valittelin jossain postauksessa hissankokeesta. Maanantaina saatiin sitten ne takaisin, aattelin, että meni ihan surkeesti, mutta 9 ½ sieltä tuli. Ei mun parasta hissa-laatua mutta hyvin kummiskin.

Koulun jälkeen oli tarkoitus mennä yhdelle ystävälle, käveltiin sille bussipysäkille, mistä sen bussit lähtee (ihan toisella puolella kuin se pysäkki, jolta mä kuljen) ja sitten sen äiti soittaakin että se ei sovikaan. Noo, siitä sitten vaan menin sillä ainoolla bussilla, jolla mä pääsen siltä pysäkiltä, mutta joka on ihan tajuttoman hidas. Kotiin pääsin sitten kakskytä minuuttia myöhemmin kuin normaalisti.

Sitten pikku hengähdystauon jälkeen lähin mun uusilla, ihanilla kengillä Itäkeskukseen ostamaan itelleni nimipäivälahjaksi (huomenna nimpparit) Sherlockin ekaa tuotantokautta (♥♥♥) sekä ekaa joululahjaa, josta en kerro sen tarkemmin koska sen kohde lukee tätä blogia aina silloin tällöin. Noo, kun olin ulkona, pengoin laukkuani enkä löytänyt kännykkääni... ei kun takaisin sisälle etsimään. Koska sitä ei näkynyt, jouduin lähtemään kävelemään sitä koulumatkaa takaisinpäin. Eipä kännykkää näkynyt, mutta silti lähdin itikseen. Bussissa istuin varmaan kolmella eri paikalla... ensimmäisen annoin vanhalle miehelle, joka kulki kävelysauvoilla, toinen oli keskiovilla joten lähdin siitä kun bussiin pelmahti kuusi pikkulasta, rattaat ja nainen.

Itiksen Anttilasta on mahdoton löytää mitään. Ties kuinka pitkään pengoin hyllyjä, yritin löytää niitä kahta dvd-boksia, ei löytynyt. Kassalla sitten sanottiin, että sitä toista ei ole edes valikoimassa, mutta Sherlockeja pitäisi kyllä olla. Menin vielä etsimään, eipä Sherlockeja löytynyt mutta se toinen löytyi... Asiantuntevaa palvelua. Stockalta onneks Sherlocit löyty ensi yrittämällä.

Kotona piti sitten harjotella ranskan tunnille - huomenna pitäisi osata ulkoa vuoropuhelun toinen rooli. Onneks vaan viis replaa. Äsken luin niitä ääneen ja sain varmaan ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen kuulla, että äännän hyvin...

Sitten: päätin ruveta tekemään tällaista haastetta muiden päivitysten ohella. Löysin sen tästä blogista. Päätin sitten aloittaa heti tänään, joten etsin kamerastani yhden viimekesäisen, hauskan kuvan jossa minä olen ja muokkasin sitä Picknikillä. Näitä haastepäivityksiä ei siis tule läheskään joka päivä. Saa nähdä, saanko koskaan valmiiksi...

Päivä 01: kuva sinusta
Päivä 02: kuva siitä, mitä sinulla oli tänään päällä
Päivä 03: kuva siitä, mitä teit tänään
Päivä 04: kuva aamustasi
Päivä 05: kuva jostakin mistä haaveilet
Päivä 06: kuva viime kesästäsi
Päivä 07: kuva minne haluaisit mennä
Päivä 08: kuva lempikengistäsi
Päivä 09: kuva siitä, mitä söit lounaaksi
Päivä 10: kuva siitä, mitä haluat tehdä juuri nyt 
Päivä 11: kuva lempijuomastasi
Päivä 12: kuva suosikki ruoastasi
Päivä 13: kuva jostain mitä pelkäät
Päivä 14: kuva unohtumattomasta hetkestä
Päivä 15: kuva sinusta ja ystävästäsi
Päivä 16: kuva kännykästäsi
Päivä 17: kuva huoneestasi
Päivä 18: kuva jostain, mitä haluaisit tehdä ennen kuolemaasi
Päivä 19: kuva, joka saa sinut nauramaan
Päivä 20: kuva jostain mitä teet joka päivä
Päivä 21: kuva hetkestä jota kaipaat
Päivä 22: kuva henkilöstä jonka haluaisit tavata
Päivä 23: kuva jostain mitä rakastat
Päivä 24: kuva henkilöstä jota ihailet
Päivä 25: kuva joka saa sinut hymyilemään
Päivä 26: kuva harrastuksestasi
Päivä 27: kuva, joka tekee sinut surulliseksi
Päivä 28: kuva parhaasta puolestasi/osastasi
Päivä 29: kuva siitä miltä sinusta tuntui tänään
Päivä 30: kuva onnellisesta muistosta

Klikkaa niin näet isona. Muokkaukset menivät vähän yli (?) ja kiitos ihanalle ystävälleni, joka kuvasi ♥

Kommentteja ja pikanäppäimiä (niitä voi painaa montaakin, vinkvink), kiitusta! Ja viikonloppuna ei tule päivityksiä, olen partioretkellä (JEE!!).

Runoilua ja Laurenaa

Heipähei!

Tänään saatte lukea kolme runoa ja kuulla, ketä kuuntelen nykyään youtubesta koko ajan! Odotatte varmaan todella innokkaina. Ironia on aina yhtä mukavaa (jos joku ymmärsi niin tosi mukavaa).

Nää kaikki kolme runoa oon kirjottanu sängyssä. Kaksi ekaa toissapäivänä ja vika eilen. Kaikkien ideat varastin kirjasta nimeltä Kirjoittamisen ihanuus - nuoren kirjoittajan opas. Ihana, ihana kirja jota suosittelen kaikille, joita kirjoittaminen edes etäisesti kiinnostaa.

Kahden ensimmäisen runon ensimmäiset säkeet olen varastanut eri runoilijoilta (se oli yksi tehtävä siinä kirjassa). Ensimmäisen runon ensimmäisen säkeen (Pelkäsin unia ennen) on kirjoittanut Eino Leino ja toisen runon alun, Lapsuuden viimeisenä yönä, on kirjoittanut Kirsti Kuronen. Älkää pelätkö, en kirjoittanut tosesta runosta sellaista mitä siitä tulee ekana mieleen.

 Mitäs tykkäätte? Molemmat kirjotin siis melkoisen väsyneenä, joten uniteema paistaa läpi. Tämän viimeisen keksin sillai, että olin jo sammuttanut valot ja valmiina nukahtamaan kun Inspiraatio Iski. Joten valo päälle ja kirjoittamaan vaan ♥ Tämäkin perustuu Kinkon harjoitukseen, joka kuului suunnilleen näin: 'Kirjoita runo, jonka ensimmäinen rivi alkaa Harvoin... ja viimeinen rivi alkaa Milloinkaan... Välissä voi olla yksi rivi tai noin 213.' Kuten saatatte huomata, fuskasin vähän: se on kolmanneksi viimeinen rivi joka alkaa Milloinkaan...

Sitten toiseen lupaamaani aiheeseen - Laurenaan. Hän taitaa olla kanadalainen tyttö, joka laulaa ja sanoittaa aivan yli-ihanasti. Tässä mun lempparilaulu, jonka ihana ystäväni minulle näytti (kiitos!). Ja hei - jos joku osaa kertoa, miten noita youtubekappaleita voi laittaa ilman videoo tähän blogitekstiin, olisi ihana ja kertoisi? Oon huono.

Kiitos ja hei hei ja kommentteja ja pikakommenttinappuloita?

Lisää muokkauksia

Heipähei,
tää on jo päivän toinen postaus, joten jos et oo jo lukenu, tossa alhaalla on tänään tullut, omituinen tarina. Jos haluat ajatella 'mitä ihmettä', kannattaa siis lukea se!
Yksin kotona on välillä melko tylsää, ja netissä eksyy aina välillä. Tällä hetkellä voimakkain pakkomielteeni on luultavasti Sherlock -telkkarisarja (♥), ja löydän itseni aina katselemasta kuvia siitä.
Tänään olin katellut fanien tekamiä, yli-ihania kuvia ja päätin, että kokeilempas nyt muokata itekin jotenkin. Siis picnikkiin netistä etsityn Sherlock -kuvan kanssa. Tämmönen before - after -kuva tuli, kommenttejaa? Klikatkaa kuvaa, näätte paremmin. Joku päivä selitän enemmän Sherlockista... Ihanin sarja i-k-i-n-ä.

Vasemmalla Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch), oikealla John
Watson (Martin Freeman). Iihania ♥

Maailmanloppu keskellä merta

Heipähei vaan kaikille pitkästä (kröhöm) aikaa!
Lupasin laittaa tän tarinan kun oon saanut lähetettyä sen itelleni, joten tässä nyt tulee. Okei, mun pitää luultavasti selittää tota hieman, koska kukaan ei ymmärtäis tosta yhtään mitään. Kirjotin ton kirjotustunnilla viime viikolla, oli parempaakin tekemistä kuin tarinan kirjottaminen, joten tästä tuli toosi outo teksti. Ja kun toi tyttö sanoo ton 'maailmanloppu. Onneksi zombeja ei ainakaan vielä näy', tuli sen takia, että sen kirjotusporukan kanssa sovittiin, että kaikki laittaa zombimaailmanlopun tarinaansa jotenkin mukaan... Ja toi tyyppi tuolla lopussa on lainattu Terry Pratchettin kirjoista... Sen takia tää on hauska niille, jotka on lukenut niitä ja ne, jotka ei ole, tää on yksinomaan outo. Anteeksi.
Ja tosiaan: toi tehtävä oli, että piti ettii joku hieno kuva ja kirjottaa siitä. Annetaan tarinan puhua puolestaan.

 

Maailmanloppu keskellä merta

Vene heijastuu veden keltavihreänä väreilevään pintaan tarkasti, niin tarkasti, että veneen nimen katsoja voisi lukea helposti, peilikuvana tietenkin, mutta kuitenkin. Ketään ei kuitenkaan ole näkemässä sitä. Veneen pohjalla makaa pieni tyttö, joka on käpertynyt nukkumaan, nytkii hieman, voihkaisee: hän näkee pahoja unia. Unensa läpi hän ei huomaa, että vene on ajautunut karille kivikkoon, yksinäiseen karikkoon keskellä ei mitään.

Hän tulee heräämään pian, hän muistaa menneisyytensä, josta me emme vielä tiedä mitään, hän ei kykenisi unohtamaan sitä vaikka haluaisikin. Ja hän haluaisi, ja se on ymmärrettävää, jos joku meistä olisi kokenut sen, mitä tämä nukkuva, pieni lapsi on kokenut. Maisemassa ei tapahdu mitään, täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus.

Tytön silmäluomet värähtävät ja silmänräpäyksessä hän on pompannut seisomaan, vene heilahtaa ja tyttö tarttuu veneen laitoihin. Hänen pohjattomissa silmissään loistaa pelko. Hän vajoaa veneen pohjalle haudaten kasvonsa käsiinsä. Jos hänellä olisi ollut kello, kellon sekuntiviisari olisi ehtinyt tikittää noin neljäkymmentä tikitystä ennen kuin tyttö nosti katseensa.

”Voi ei”, hän mutisee, kun hänen katseensa osuu kivikkoon.  Hän raahautuu veneen laidan yli ja harppoo pienin askelin keulan luo. Pieni käsi kurkottaa haromaan ohutta, likaisen vaaleanruskeaa tukkaa. Hän polvistuu, kurkottaa veneen alle.

”Maailmanloppu. Onneksi zombeja ei ainakaan vielä näy”, tuhahtaa tyttö nähdessään ammottavan reiän veneen pohjassa. Hän lyyhistyy taas kerran maahan, tällä kertaa kivikkoon, nojautuu veneen laitaa vasten ja luo ensimmäistä kertaa katseen ympäristöönsä.

”Tähänkö se kaikki loppuu”, tyttö sanoo ensimmäinen hymynkare viiteen vuoteen huulillaan. Hän kääntyy ja hymyilee pitkälle, mustaviittaiselle luurankille, joka kantaa viikatetta ja tiimalasia, jonka hiekka on valumaisillaan loppuun.

KAUNISTA, EIKÖ VAIN?

Kyynel huvipuistossa

Iltaa vaan
tarina pitkästä aikaa! Kirjotin tän osaksi eilen illalla yöllä, osaksi äsken. Surullinen, traaginen tarina... tai ainakin sellaiseksi tarkoitettu. Kommentteja! Ja ihan mielenkiinnosta: mitkä teiän mielestä on näiden kahden henkilön sukupuolet? Mulla on selvä näkemys, mutta entäs teillä?

Kyynel huvipuistossa

Lasten huutoja, naurua, pieniä, juoksevia askeleita. Sokerin, ilon ja aurinkoisen kesäpäivän tuoksu leijuu ilmassa. Mitä minä täällä teen?

Istun puisella penkillä, nojaan päätäni käsiini. Vihaan itseäni, vihaan maailmaa, vihaan häntä. Ohitseni valuu ihmisvirta, loputon ihmisvirta, niin kuin huvipuistoissa aina keskellä kuuminta kesää. Miten minä tänne päädyin?

Nostan katseeni, näen hänet. Hän istuu aukion vastakkaisella puolella olevalla penkillä, ei ole vielä huomannut minua. Toivottavasti ei tule huomaamaan lähitulevaisuudessakaan. Mikä oikeus hänellä on tulla pilaamaan yksinäisyyteni ahdinko sen korppikotkan kainalossa? Hän nauraa, kohottaa katseensa, katsoo suoraan sen ihmissyöjän suuriin, sinisiin silmiin. Puristan käteni nyrkkiin, puristan hampaani tiukasti yhteen, onneksi kykenen hallitsemaan itseäni edes sen verran, etten ole jo huutanut ahdistustani, vihaani, suruani ja pelkoani ilmaan keskellä tätä maanpäällisen ilon pyhättöä. Nousen ylös, käännän selkäni tuolle onnelliselle pariskunnalle, jonka toinen osapuoli itse olin kahden vuoden ajan.

Mutta nyt tiedän, että hän oli koko ajan pettänyt minua. Väitti rakastavansa. Mutta minä rakastin häntä silloin ja olin kai liian sinisilmäinen. Minäkin luulin, että hän rakasti minua.

Enkä pysty myöntämään sitä kunnolla edes itselleni, koska vihaan itseäni sen vuoksi, mutta silti: en vain voi lakata rakastamasta.

Kävelen eteenpäin. Luultavasti useimmat ihmiset katsovat minua kummastuneina, säälien: nukkavieru ihminen, jonka kasvoista paistaa sydänsurut. Kädet yhä nyrkkiin puristettuina, mutta tungettuina syvälle taskuihin, minä kävelen eteenpäin purkaen turhautumistani viattomiin pikkukiviin, jotka osuvat tielleni.

Kuin mato kaivertaisi sisintäni. Tunnen sen jauhavat leukaluut jossain siellä sydämen ja sielun välimaastossa. Mustuus valtaa minut sisältä päin, tunnen sen leviävän ja valtaavan yhä enemmän ja enemmän sisimmästäni. Kohta minua ei enää ole, on vain musta aukko keskellä kuumuutta hohkaavaa, joidenkin muiden ilon täyttämää päivää, on vain tyhjyys jota kukaan ei tule kaipaamaan, ei, ei kukaan tule minua koskaan enää kaipaamaan.

Muistan hänen itkunsa, suolaiset kyyneleensä, kun paiskasin oven kiinni takanani viimeistä kertaa.

Nyt se saa luvan olla loppu.

Kaikki on lopussa, sen minä päätän ja katselen alas jyrkkää kalliota. Näennäisesti päämäärättömät askeleni olivat kuljettaneet minut tänne, tälle paikalle, jossa suutelimme ensisuudelmamme. En ole ajatellut sitä aikoihin, mutta se taisikin olla se syy, miksi tulin tänne tänään. Alitajuntani haluaa kiusata minua vielä lisää, sillä sivusilmällä olen näkevinäni heidät, meidän paikallamme, suutelemassa toisiaan. Käännähtäessäni näen vain jonkun ventovieraan, jolla on samanvärinen tukka kuin hänellä.

En voi elää ilman häntä, tiedän sen, mutten tiedä, kykenenkö tekemään sitä itselleni.

Viimeiseksi ajattelen, oliko hän sittenkään toinen niistä penkillä istuneesta pariskunnasta, mutta sillä ei enää koskaan ole minulle väliä.

Herään taas tyynynliina kosteana kyynelistäni. Yksin on niin vaikea elää, enkä voi olla ajattelematta häntä.

Istun keittiön pöydän ääreen, käpertyen syvälle sisimpääni levitän päivän lehden eteeni. Selaan sitä ajattelematta lukemaani tai oikeastaan mitään muutakaan kuin hänen nimeään. Siristän silmiäni, katseeni pysähtyy hetkeksi vastapäiseen seinään. Luinko juuri äsken hänen nimensä? Tunnen itkun nousevan taas kuristamaan kurkkuani, kun alan pikkuhiljaa ymmärtää lukemaani.

Hän on kuollut. Tappanut itsensä. Ja se on minun syyni, vaikka en koskaan olisi halunnut satuttaa häntä. En koskaan. Rakastan häntä, hänen varjoaan, suuremmin kuin mitään muuta maailmassa.

En olisi koskaan, koskaan pettänyt häntä, enkä vieläkään ymmärrä, mitä oikeasti oli tapahtunut, miten hän uskoi minun olevan pettäjä.

Itku tukehtuu, en kykene enää itkemään. Se jää kurkkuuni, tekee hengittämisen miltei mahdottomaksi. Yhtäkkiä minun on pakko nousta, haluan pois tästä asunnosta jonka seinät huutavat yhteisen elämämme muistoja. Juoksen eteiseen, muistan onneksi napata avaimen naulasta ja läimäytän oven kiinni takanani.

Pysähdyn vasta, kun olen juossut huvipuistoon asti. Olen tullut meidän paikallemme, nojaan hengästyneenä kaiteeseen. Hänen ruumiinsa on tietysti korjattu pois, eikä täällä enää ole ketään uteliasta.

En voi elää ilman häntä. Minusta ei ole tähän. Maailma ei ole mitään ilman häntä. Kukaan ei tule kaipaamaan varjoa, jonka toinen puolisko on tuhonnut itsensä.

Taivaassa saamme mahdollisuuden elää taas yhdessä.

Tekemässä ei-mitään

Terve vaan!

En taas oo hetkeen kirjoitellut, pari viime päivää on mennyt huomiseen hissankokeeseen lukiessa ja muutenkin koulutöitä tehdessä. Päässä pyörii koko ajan vaan ne kaikki nimet ja vuosiluvut Suomen itsenäistymisestä sisällissotaan ja Euroopan diktaatoreista toiseen maailmansotaan... Toivottavasti koe menee hyvin, tykkään hissasta ja haluan sen kympin (yks niistä harvoista aineista joissa en oo tyytyväinen muuhun kuin täydellisyyteen, tällaisia ovat kans ussa ja äikkä... huono tapa mistä pitäis päästä eroon). Aioin tänäänkin lukea koko päivän täydellä vauhdilla, mutta just nyt en vaan jaksa. Luen sitten vielä illemmalla ainakin koealueen läpi, saa nähdä jaksanko tehdä enää sen enempää.
Taasen anteeksipyyntöjä, kukaan ei jaksa niitä mutta ei voi mitään: anteeksi siis, etten oo laittanut mitään tarinaa enkä valokuvia pitkään aikaan. Viime postauksessa oli pari runoa mutta siinä sitten taisikin olla kaikki... Kirjotin kyllä eilen kirjoituksessa sen tarinan kuvasta, josta puhuin, mutta se on koulussa ja sitäpaitsi en oo varma, laitanko sen tänne, sen verran omituinen siitä tuli. Lyhyt ja huono. Kirjotustunneilla on liian hauskat ja mielenkiintoset keskustelut, ettei meinaa ehtiä kirjottaa ollenkaan. Hups. Noo, jos yksikin ihminen sanoo haluavansa lukea sen niin se ilmestyy tänne kun saan aikaseks lähettää sen sähköpostiini, jookos?

Jaa jaa, kamera on yhä vain täysin toivottomassa tilassa. Oivoi, haluan järkkärin, ihan tosi!

Heh, tänään onnistuin ajamaan koulusta tullessa pysäkin ohi. Olin keskittynyt lukemaan Juoruja, ihana kirja nyt kun oon päässyt sen kanssa vauhtiin! Sen on kirjoittanut Anna Godbersen ja se on jatkoa Huumaa -nimiselle kirjalle, joka aloitti neliosaisen kirjasarjan, joka on ihanaa romanttista hömppää ja sijoittuu vuosisadan vaihteen Manhattanille. Ihanaihanaihana, en älyä miksi en kyennyt ensin lukemaan tota oikein kunnolla. Nyt, kun se on kunnolla vauhdissa, pitää keskittyä sitten siihen hissaan ja lauantai ja sunnuntai pitää tehdä ussaa, ussaa ja ussaa.

Jos ootte yhtään romanttisia, lukekaa!

Mitäs sitten vielä? Tosiaan, joulu lähestyy ja Elanorin pitäisi ruveta miettimään joululahjoja... Vaan yhelle ystävälle oon keksiny, en kerro, mitä se on koska hän saattaa lukea tätä (vaikka se olisi toosi epätodennäköstä, silti oon kyl antanu sille tän osotteen) ja sitten pikkusisko saa rohkelikkokaulaliinan, jota oon neulonu ikuisuuden. Siis jos se ehtii valmistua. Tommoset värit (kuvassa) siihen löysin sillon joskus viime vuonna? toissa vuonna? sata vuotta sitten? kun rupesin sitä neulomaan. Se on puolessa välissä, vähän päälle... Taitaa olla aika ryhtyä tehoneulomaan! Muuten, kuva vääristää vähän varejä, ei pahasti, mutta kuitenkin. Aattelin  kans tehä sille jotain Sherlock Holmesiin liittyvää, yheksän vuotta vanha tyttö on ihan hulluna Holmeseihin... Sen ikäsenä mä taisin lukee Viisikkoja tai Redwalleja... Ei se kyllä oo vielä lukenu niitä, mutta se rakastaa niitä vanhahkoja telkkarisarjoja, joissa Holmesia näyttelee Jeremy Brett... Kuva tossa ylhäällä. Ja mäkään en pidä tosta, miten toi teksti menee mutta oon huono enkä osaa korjata sitä.

Samainen pikkusisko muuten muistutti mua yhestä oikeesti hyvästä runosta, jonka kirjotin viime talvena. Harmi kyllä se taitaa olla kadonnu, enkä muista siitä mitään muuta kuin tän yhden säkeen:

Kuikan huuto kaukaisuudessa

Siitä on sitten tosi hyvä lähtee miettimään. Jostain  yksinäisestä merimiehestä siinä taidettiin kuitenkin puhua ja mä muistan, että tykkäsin siitä runosta kovasti, samoin kaikki, jotka sen silloin kuulí. Oi voi, pitää yrittää etsiä se.
Tämmöstä tänään. Surkea taitto, huono teksti ja nyt pitää jatkaa sitä hissanlukemista. Tais olla vielä läksyjäkin...
Näin pirteisiin tunnelmiin, hiepähei ja yritän taas kirjoitella!

Ainiin ja kommentteja ja pikanappeja, kiitus!

Picnik-kokeiluja

Heipähei!

Tänään mulla oli melko tylsää, joten päätin tutustua tähän paljon puhuttuun Picnik -kuvankäsittelyohjelmaan... Tämmöisiä syntyi. Huomasin, että ohjelma on melko hidas... Ihan kivoja juttuja sieltä kyllä löytyi, mutta ei niin hirveästi. Tuossa toisessa innostuin kylla liikaa, mutta muuten ihan kivoja kuvia kyllä. Kuvasin joskus aikoja sitten, kamera on vieläkin lähes epätoimintakunnossa. Katsotaas, saatteko jossain vaiheessa lisää picnikmuokkauksia, saa nähdä. Kommentit olis kivoja!

Nämä hyrrät ovat aivan ihania. Jos oikein muistan, ne
on tehty mummilamme pihalla kasvavan omenapuun
oksasta... Isompi taisi olla minun ja pienempi pikkusiskon.

Okei. Meninköhän vähän liian pitkälle tätä muokatessani?
Melkeen  sama  kuva  kuin  edellinen,  kiven  vaan  lisäsin.

Runoja

Lupasin niitä runoja joten tässä tulee. Kommentteja, kiitosta! (tai ainakin niitä nappuloita voi painaa)

Tää eka on runo kirjan nimistä, eli menin koulun kirjastoon ja valitsin erilaisia kirjan nimiä, joista kokosin runon. Joitan muokkasin, taivutin ihan vähän, mut muuten periaatteessa kaikki on tunnistettavissa. Ihan kaikki säkeet ei oo kirjan nimistä. Runossa on kaksikymmentä eri kirjaa, otetaanpas kisa: kuka tunnistaa eniten!

Maailmanlopun ravintolassa
matkalla kotiin
kasvaa hopeapuu.
Sen oksalla,
unisiepparin alla,
tytöistä parhaimman
lankasydän purkautui
perhospoika, hänen punainen lumpeensa
huhtikuun puutarhassa.
Varjo ei unohda.
Tie auki taivasta myöten
enimmäkseen harmiton syntipukki,
varjojensa valtias.
Ette te minua tunne.
Tuulen tie alkaa
avaralta akkunalta
uinuvien kirjojen kaupungissa.
Myskylintu sen yksin tietää:

varjot kasvavat hämärässä.

Että semmonen. Mä ite tykkään siitä jotenkin. Mitä mieltä ootte? Kestän kritiikin (ja haluan sitä).

Tässä on sittten vielä yksi pienenpieni haiku. Haikujen ideahan on se, että ekassa säkeessä on viisi tavua, tokassa seitsemän ja kolmannessa taas viisi. Oikeaoppisessa haikussa puhutaan luonnosta. Tämmösen kirjotin, oon kirjottanu muitakin, mutta tän kirjotin viime viikolla.

Lumihiutale
leijailee maata kohti.
Sitä en näe.

Keskiviikot on kivoja.

Viime kesänä laivalla otettu. Löysin tänään, en muistanu
tällasta kuvaa olleskaan... Tukka hyvin, kaikki hyvin...

Terve vaan taas. Olis kiva jos joku lukis tätä blogii ja ilmottais itestään vaikka vaan painamalla tota kivaa "tykkään", "luin" tai "en tykkää" -nappulaa, jos ei jaksa kommentoida... Ei mitenkään pahalla, kaikki jotka lukee mun blogii on ihania ihmisiä enkä haluu syyttää teitä mistään, muttaois kiva tietää kirjottaako vaan itelleen vai... Oi voi, ilman hymiöitä tulee niin tietyl taval synkkää tekstiä...

Anteeks, että oon ollu niin saamaton näiden tekstien kirjottamiseks. Tekosyy on se, että ei vaan oo ollu aikaa. Ja nekin mitä mä oon kirjottanu, on ollu vaan elämästä, eikä niitä mun tarinoita tai muita. En oo hirveesti ollenkaan kirjotellu viime aikoina. Kirjottamisessa kirjotin kyl yhen kivan kirjannimirunon ja yhen haikun, mutta ne on koulussa yhessä isossa vihossa jota en jaksa raahata kotiin. Huomenna raahaan, sovitaanko niin, tai kirjotan ne vaikkapa mun kalenteriin... Saas nähä.

Tänään meillä oli taas kirjottamista, se on kyl mun lempiaine tällä hetkellä. Tänään tehtiin äänimaisemaesitykset meiän kirjottamiin runoihin.
Meillä oli kuuden ihmisen ryhmä, kaks tyttöö (mä ja mun ystävä) ja neljä poikaa, tosi kiva ryhmä mutta täynnä sählääjiä. Valittiin yks kaks runoo, mun ja sen mun ystävän runot. Jotenkin kuvaavaa... ketkäs osaakaan kirjottaa ja ketkkä ei? Eei, se oli vitsi, kaikki ne pojat kirjottaa oikeesti hyvin.
Joka tapauksessa, niist tuli hienot, niistä äänimaisemaesityksistä. Ne esitettiin niin, että luokasta oli valot pois, ja ne, jotka ei esittäny, oli silmät kiinni. Sitten yks esittäjistä lukee sitä runoa ja muut tekee suullaan ja vartalollaan erilaisii ääniä. Kirjotukses on aina ihan sika hauskaa!

Ruvettiin kans tekee sellasta juttuu, et etittiin jotkut kuvat, joista inspiroidutaan ja sitten kirjotetaan ihan mitä huvittaa siitä kuvasta. Mä löysin tollasen venekuvan, joka on tossa oikealla ja rupesin kirjottelemaan jotain outoo. Laitan sen tarinan sitten kun se on valmis.
Ja kuva löytyi osoitteesta http://smashinghub.com/unbelievable-sunlight-nature-photos-that-make-you-say-wow.htm jos jotain kiinnostaa (laitoin tekijänoikeuksien takia). Tosin nyt kun katoin tota osotetta ni saatan vielä vaihtaa...

Jossain vaiheessa teen paremman postauksen, mä lupaan, mutta nyt tulee vaan tällaisia... Anteeksi.

Moikkamoi ja noita nappuloita tossa tekstin alla saa painaa!

Les miserables ♥

Se on mun uusin innostus. Oon ihan riippuvainen siitä, kirjan luin neljässä päivässä (eli se Victor Hugon Kurjat, lyhennetty suomennus, n. 970 sivuu ♥) ja koko ajan katon youtubesta sen musikaalin 25 -vuotissynttärikonserttia, joka esitettiin viime vuonna ♥
Eihän tää sydän ♥ oo hymiö, eihän? en vois olla käyttämättä sitä, varsinkaan kun puhun joistain tällasista jutuista, joita rakastan.
Mä en tykkää siitä, että mä innostun aina kaikesta ihan liikaa. Eikä mun ystävätkään tykkää siitä... muita mun yli-innostuksen kohteita on varsinkin Taru Sormusten Herrasta, Monty Python, Uusi Sherlock -telkkarisarja, Panic! at the Disco... mun ystävät vois varmaan listata paaljon lisää mut mul ei just nyt tuu mieleen.
Että tähän väliin mä voisin laulaa "oh my friends, my friends forgive me" niinkuin tossa laulussa, joka on tossa alla, lauletaan. Toi laulu on aivan ihana. Siinä nuori miesmelkeinpäähenkilö, jonka nimi on Marius ja jonka ympärillä tarinan rakkausjuonet suureksi osaksi pyörii, laulaa ystävistään ja ystävilleen, jotka on kaikki kuollut kapinassa, jossa Marius itekin oli mukana. Ja Marius oli ainoo niistä ystävyksistä joka jäi eloon... Ihana ja tajuttoman surullinen kappale. Rakastan ♥ Ja joo, älkää välittäkö siit alusta, kappale alkaa ihan vähän sen jälkeen. Noi tyypit siellä taustalla on niitä kuolleita ystäviä. Ja mun lemppari on toi punaliivinen mies tossa Mariuksen oikeella puolella ♥

Sillon kun mä oon ihan innoissani jostakin, mä ajattelen sitä koko ajan. Ja puhun siitä koko ajan. Voitte vaan arvata miten kyllästyneitä mun ystävät on muhun...
Jotain yli-ihanaa tossa tarinassa vaan on ♥ Okei anteeks, yritän olla puhumatta siitä hirveesti. Jos tykkäätte ton tyyppisistä jutuista niin kannattaa lukee ja kattoo.
Ja Turus kannattaa käydä kattomassa jos on mahollisuutta, se oli hieno!