Taasen siirtelen näitä vanhoja tarinoita tänne. Tämä on siis jatkoa Auringon lapselle. Ihania kommentteja tästä tekstistä oli, joten laitanpas ne tuonne loppuun (:
Portaat
Seison hämilläni suurten portaiden juurella. On niin pimeää, että näe portaita vain muutaman ensimmäisen askelman, mutta vaistoan niiden jatkuvan pitkään, ehkä loputtomiin.
En tiedä, kuka olen, missä olen tai mistä olen tähän tullut, mutta tunnen, että portaat voivat vain nousta ylöspäin, ettei minulla ole vaihtoehtoa. Minun täytyisi kyetä nousemaan ensimmäiselle askelmalle, toiselle, kolmannelle. Pystyn viimein nimeämään tunteen, joka hallitsee minua: pelko. Minua pelottaa menneisyys, tulevaisuus, minä itse, koko maailma. Jos sellaisia ylipäätään on olemassa. Tunnen, etten enää voi seistä tässä kauempaa, että jotain olisi tehtävä. Vetäen henkeä hyppään ensimmäiselle askelmalle.
Pieni tyttö itkee naama punaisena valkeassa kastemekossa. Paljon ihmisiä katselemassa, hymyilemässä. Pappi kastelee tytön päälaen sanoen ”sinut on ristitty Sofia Mariaanaksi”.
Tunnen palaavani omaan ruumiiseeni, Sofia Mariaanan ruumiiseen, järkyttyneen tytön ruumiiseen. Tunnen, ei, tiedän muistavani, tiedän, että tuo rääkyvä pikkukakara on minä, minulla on historia, menneisyys. Olen Minä. Nostan oikean jalkani, vasemman jalkani seuraavalle askelmalle.
Pieni tyttö, iloiset, pienenpienet saparot päässään ja kukkamekko yllään nauraa helisevää naurua, isä on kai juuri sanonut jotain huvittavaa. Äiti ottaa tyttöä, Sofiaa, toisesta ja isä toisesta kädestä. Iloinen kolmikko lähtee yhdessä kulkemaan kallioista merenrantaa pitkin. Kotiin.
Tunnen pohjatonta kaipuuta, haluan olla tuo pikkutyttö, haluan, että joku nauraa kanssani, pitää minua kädestä. Kulkee kanssani kotiin, meren rannalla olevaan kotiin. Palan halusta saada tietää, muistaa lisää itsestäni. Kyyneleet kihoavat silmiini kun nousen seuraavalle askelmalle.
Sofia istuu sängyllään vaaleansinisessä huoneessa, jonka ikkunasta näkyy meri. Tyttö näyttää kasvaneen, mutta on yhä lapsi. Hänen hiuksensa ovat pitkillä leteillä ja hän piirtää keskittyneenä jotakin vihkoonsa. Viimein kuva näyttää valmiilta, Sofia pomppaa sängyltä repäisten sivun irti vihosta ja kiinnittää sen seinälle teipinpalasella. Seinä on täynnä samantyylisiä kuvia: siipiä, lintuja, siivekkäitä ihmisiä.
Huoneeni oli sininen, taivaansininen, merensininen. Miten minä kaipasinkaan lentoon niin kovasti! En jää enää miettimään vaan astun seuraavalle askelmalle pyyhkäisten kyyneleen silmäkulmastani.
Sofialla on reppu selässä, kullankeltainen, auringonkeltainen. Samat suloiset letit heiluvat, kun hän pomppii iloisena äitinsä vieressä. He astuvat yhdessä ulos pihaportista. Sofia on matkalla kouluun.
Yhtäkkiä muistan, kuinka olin rakastanut tuota reppua ja miten minua oli kuudennella luokalla kiusattu sen takia, kaikki muut olivat käyttäneet tuolloin olkalaukkua ja minä olin ollut heidän mielestään lapsellinen. Kaikesta huolimatta olin käyttänyt keltaista reppuani kunnes se puhkesi. Nostan jalkaani ja olen astumaisillani viidennelle portaalle kun mieleeni juolahtaa kysymys: miksi alan muistaa paremmin, miksi muistin tuon kiusaamisen? Koska en osaa vastata kysymyksiin itse, lasken jalkani ja annan seuraavan muiston viedä mukanaan.
Sofia juoksee pitkä tukka ja juhlamekon helma perässään liehuen poispäin kodistaan, kodikkaan näköisestä, valkoisesta rakennuksesta, jonka pihalta kuuluu lapsilauman mekastusta: syntymäpäiväjuhlat. On alkusyksy, lehdet ovat vasta alkaneet kellastua. Sofia ei vilkaisekaan taaksepäin, hän on päättänyt olla palaamatta omiin juhliinsa. Viimein hän saapuu rantakallioille, pujottelee kivien välissä. Äkkiä hänen jalkansa lipeää, hän tukahduttaa pienen kirkaisun ja liukuu melko pehmeästi kalliota alaspäin. Hän tömähtää pehmeästi alas ja huomaa olevansa kallioiden suojassa niin, että Sofia on täysin katseilta suojassa kaikkialta paitsi mereltä. Hänen kasvoilleen leviää unelmoiva ilme, kun hän istahtaa jääden tuijottamaan taivaanrantaan.
Muisto loppuu, mutta huomaan muistavani tuon päivän tapahtumat: melko pian minua lähdettiin etsimään, kuulin, miten minua huudeltiin. Ymmärsin, ettei minua saataisi löytää siitä, missä olin, koska halusin pitää paikan omanani.
Pienen ikuisuuden jälkeen olen kulkenut portaita niin pitkään, että olen saanut kaikki muistoni takaisin. Nyt muistan, minkälainen oli ensimmäinen korvakoruni (pieni siipipari), miten olin palannut tuohon samaiseen piilopaikkaan rantakallioille miltei joka ilta lyhyeksi jääneen elämäni aikana ja lopulta, miten olin kuusitoistavuotiaana kuollut lähdettyäni lentoon Despiten, auringon pojan kanssa ja miten olimme vajonneet meren aaltoihin syleillen toisiamme.
Toisaalta olen surullinen sekä vanhempieni puolesta että oman itseni takia, mutta toisaalta olen sanomattoman onnellinen ja rauhallinen, koska olin saanut kuolla unelmaani, olin saanut lentää. Suljen silmäni valuttaen onnen kyyneleitä.
Kun avaan silmäni, portaat eivät ole enää pimeät, tai ehkä pimeys oli ollut olemassa vain omassa mielessäni. Maailma oli muuttunut luonnonvalkoiseksi ja näen edessäni oven.
Tiedän, että sen oven takana minua odottaa Despite, rauha, onni. Taivas. Enkelinsiivet.
Ja sitten nämä kommentit (:
Ja sitten nämä kommentit (:
Arget: Oi että. Osaat kirjottaa <3 Kommaan nyt vaan tähän, ku se toinenhan oli eka osa tälle.... Ellen ole vallan väärässä. Muttasiis aivan totaalisesti, oot ihana kirjottamaan, usko sitä joka siitä jotain ymmärtää. :P Ronsku: Ihana. :--) <3
Lisää kommentteja (:?
Lisää kommentteja (:?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti