Auringon lapsi
Sofia istui kotinsa lähellä olevalla rantakalliolla tapansa mukaan katselemassa auringonlaskua ja unelmoimassa lentämisestä. Hän istui siellä joka ilta, oli tehnyt niin siitä asti kun täytti seitsemän vuotta ja löysi paikan paetessaan syntymäpäiväjuhlistaan - silloin Sofia ei ollut ollut mikään hyvä juhlija eikä ollut sitä vieläkään, vaikka olikin jo 16. Hän oli yksinäinen tyttö, vailla muita ystäviä kuin aurinko, jolle hän vuodatti murheitaan joka ainoa ilta.
Sofia makoili kalliolla ja antoi auringon lämmittää hänen mielensä joka sopukan. Hän katseli miten naurulokkipariskunta liiteli meren yllä ja palasi mietteissään samaan vanhaan toiveeseen, oppia lentämään. Hän katseli aurinkoa ja kuiskasi hiljaa " Anna minulle siivet."
Sofia tuijotti hetken tiiviisti aurinkoa, mutta naurahti ja kääntyi vatsalleen mutisten: " Enkö ala olla jo hieman vanha toivomaan, että joskus kiitäisin kotkan lailla kohti aurinkoa."
Hän katseli sinistä kukkaa ja ajatteli etsivänsä sen nimen kasvikirjasta kotiin päästyään. Yhtäkkiä tyttö tunsi, että joku istui hänen vieressään. Sofia jäykistyi ja nosti sitten katseensa kohti lumoavan kaunista poikaa, jota hän ei tunnistanut. Sofian katse kiinnittyi pojan kasvoihin, eikä hän pystynyt silmäilemään poikaa tarkemmin.
"Hei, Sofia," poika sanoi.
"Hei," Sofia vastasi naurahtaen vaivaantuneesti. "Luulin etteivät muut löytäisi tänne," hän jatkoi.
Tyttö nousi istumaan irroittaen viimein katseensa pojan kasvoista. Sofian katse harhaili pojan vartalolla, kunnes hän huomasi siivet. Sofia hätkähti, hänen silmänsä laajenivat ja hänen suustaan pääsi pieni, tukahtunut kirkaisu. Poika vilkaisi Sofiaa irrottaen katseensa auringosta ja hänen suupielensä kaartuivat hymyyn. Vaikka Sofia oli turtana pelästyksestä, hän huomasi, miten poika oli hymyillessään kauniimpi kuin Sofia oli ikinä osannut kuvitellakkaan, ja hänen kuvitelmansa olivat sentään erittäin erikoisia.
"Ihmettelet varmaan kuka minä olen," poika totesi suu kääntyneenä hymyyn Sofian tuijottaessa edelleen hänen kasvojaan. Sofia tunsi suunsa loksahtaneen auki ja sulki sen äkkiä. Poika naurahti huomatessaan sen ja jatkoi:
"Olen auringon poika, Despite. Kuulin toivomuksesi ja laskeuduin maahan."
Sofia huomasi suunsa avautuneen taas ammolleen, muttei enää vaivautunut sulkemaan sitä.
"Haluaisitko kertoa, miksi haluaisit siivet. Mietin tässä, kannattaako toivomus toteuttaa vai ei," Despite jutteli Sofialle katsellessaan taas aurinkoon. "Kyllä äiti on täältä katsottuna kaunis", hän mumisi itsekseen, mutta Sofia kuuli sen, tarkkakuuloinen kun halutessaan oli. Tyttö veti henkeä ja sanoi sitten takellellen: "Olen aina halunnut lentää vapaana taivaan lintuna."
"Oliko siinä kaikki?" Despite kysyi kääntyen hymynkare kasvoillaan Sofiaan päin. Tyttö punastui Despiten katseesta ja sätti itseään hiljaa mielessään.
"Öh, ei," hän sanoi.
"No?" Despite hymyili aurinkoisesti Sofialle, joka punastui entistä enemmän.
"Olen aina halunnut nähdä auringon läheltä. Lentää kotkan siivin suoraan kohti laskevaa aurinkoa," tyttö mutisi. Hän käänsi katseensa aurinkoon, joka oli aivan laskemaisillaan, enää näkyi vain vähän itse aurinkoa. Despite käänsi myös katseensa aurinkoon ja pomppasi seisaalleen.
"Täytyy kiitää, kuolen jos äiti ehtii laskea kokonaan ennen kuin olen siellä," hän sanoi ja levitteli jo siipiään kun Sofia sai sanottua: "Mutta... Etkö toteutakkaan toivettani?"
Despite käänsi kasvonsa tyttöä päin ja sanoi: "No, tehdään se nopeasti. Nouse seisomaan."
Sofia pomppasi ylös ja sulki silmänsä. Yhtäkkiä hän tunsi kaameaa kipua selässään. Tyttö vajosi kivusta sekaisin polvilleen, mutta kipu katosi silmänräpäyksessä. Sofia nousi hitaasti seisomaan ja katsoi olkansa yli. Hän oli saanut upeat kotkansiivet. Tyttö levitteli ihastuneena uusia ruumiinjäseniään ja nosti sitten katseensa Despiteen, joka katseli häntä.
"Tule nyt äkkiä, sinäkin kuolet jos emme lähde heti," Despite sanoi ja ojensi kättään Sofiaa kohti. Sofia tarttui punastuen pojan käteen ja he ponnistivat ilmaan.
"Ihanaa!" Sofia kiljaisi, kun he olivat lentäneet jo jonkin matkaa aurinkoa kohti, ja jatkoi riemunhuudolla: "Minä osaan lentää!"
Despiten katse oli kiinnittynyt kohti alati laskevaa aurinkoa ja hän kiihdytti.
"Me emme ehdi. Riskeerasin liikaa. Me kuolemme molemmat," poika mutisi luullen varmaan, että Sofia ei kuullut. Sofian hyvä mieli hiipui pois ja tilalle tuli kuolemanpelko. Hän vilkaisi siipiinsä ja hymyili ajatellen: "Ainakin suurin ja ainoa unelmani toteutui. Minä lennän." Ja kuolemanpelko katosi sen sileän tien. Hän hymyili onnellisena ja käänsi sitten katseensa aurinkoon. Auringon säteet olivat juuri katoamassa meren alle ja Despite kiihdytti yliluonnolliseen vauhtiin, Sofia mukanaan. Tyttö katseli viimeisen säteen hiipumista ja huomasi sitten, että sekä hän että Despite olivat pysähtyneet. Despite veti Sofian syliinsä ja he tunsivat siipiensä katoavan. He tippuivat hirveää vauhtia meren syleilyyn keskellä valtamerta. Juuri ennen vettä he kuiskasivat toisilleen "Rakastan sinua." He kuolivat kiinnittyineinä toisiinsa suoraan silmiin katsoen.
Ja seuraavan vuoden satoi. Aurinko itki ainoan poikansa tähden.
Sofia makoili kalliolla ja antoi auringon lämmittää hänen mielensä joka sopukan. Hän katseli miten naurulokkipariskunta liiteli meren yllä ja palasi mietteissään samaan vanhaan toiveeseen, oppia lentämään. Hän katseli aurinkoa ja kuiskasi hiljaa " Anna minulle siivet."
Sofia tuijotti hetken tiiviisti aurinkoa, mutta naurahti ja kääntyi vatsalleen mutisten: " Enkö ala olla jo hieman vanha toivomaan, että joskus kiitäisin kotkan lailla kohti aurinkoa."
Hän katseli sinistä kukkaa ja ajatteli etsivänsä sen nimen kasvikirjasta kotiin päästyään. Yhtäkkiä tyttö tunsi, että joku istui hänen vieressään. Sofia jäykistyi ja nosti sitten katseensa kohti lumoavan kaunista poikaa, jota hän ei tunnistanut. Sofian katse kiinnittyi pojan kasvoihin, eikä hän pystynyt silmäilemään poikaa tarkemmin.
"Hei, Sofia," poika sanoi.
"Hei," Sofia vastasi naurahtaen vaivaantuneesti. "Luulin etteivät muut löytäisi tänne," hän jatkoi.
Tyttö nousi istumaan irroittaen viimein katseensa pojan kasvoista. Sofian katse harhaili pojan vartalolla, kunnes hän huomasi siivet. Sofia hätkähti, hänen silmänsä laajenivat ja hänen suustaan pääsi pieni, tukahtunut kirkaisu. Poika vilkaisi Sofiaa irrottaen katseensa auringosta ja hänen suupielensä kaartuivat hymyyn. Vaikka Sofia oli turtana pelästyksestä, hän huomasi, miten poika oli hymyillessään kauniimpi kuin Sofia oli ikinä osannut kuvitellakkaan, ja hänen kuvitelmansa olivat sentään erittäin erikoisia.
"Ihmettelet varmaan kuka minä olen," poika totesi suu kääntyneenä hymyyn Sofian tuijottaessa edelleen hänen kasvojaan. Sofia tunsi suunsa loksahtaneen auki ja sulki sen äkkiä. Poika naurahti huomatessaan sen ja jatkoi:
"Olen auringon poika, Despite. Kuulin toivomuksesi ja laskeuduin maahan."
Sofia huomasi suunsa avautuneen taas ammolleen, muttei enää vaivautunut sulkemaan sitä.
"Haluaisitko kertoa, miksi haluaisit siivet. Mietin tässä, kannattaako toivomus toteuttaa vai ei," Despite jutteli Sofialle katsellessaan taas aurinkoon. "Kyllä äiti on täältä katsottuna kaunis", hän mumisi itsekseen, mutta Sofia kuuli sen, tarkkakuuloinen kun halutessaan oli. Tyttö veti henkeä ja sanoi sitten takellellen: "Olen aina halunnut lentää vapaana taivaan lintuna."
"Oliko siinä kaikki?" Despite kysyi kääntyen hymynkare kasvoillaan Sofiaan päin. Tyttö punastui Despiten katseesta ja sätti itseään hiljaa mielessään.
"Öh, ei," hän sanoi.
"No?" Despite hymyili aurinkoisesti Sofialle, joka punastui entistä enemmän.
"Olen aina halunnut nähdä auringon läheltä. Lentää kotkan siivin suoraan kohti laskevaa aurinkoa," tyttö mutisi. Hän käänsi katseensa aurinkoon, joka oli aivan laskemaisillaan, enää näkyi vain vähän itse aurinkoa. Despite käänsi myös katseensa aurinkoon ja pomppasi seisaalleen.
"Täytyy kiitää, kuolen jos äiti ehtii laskea kokonaan ennen kuin olen siellä," hän sanoi ja levitteli jo siipiään kun Sofia sai sanottua: "Mutta... Etkö toteutakkaan toivettani?"
Despite käänsi kasvonsa tyttöä päin ja sanoi: "No, tehdään se nopeasti. Nouse seisomaan."
Sofia pomppasi ylös ja sulki silmänsä. Yhtäkkiä hän tunsi kaameaa kipua selässään. Tyttö vajosi kivusta sekaisin polvilleen, mutta kipu katosi silmänräpäyksessä. Sofia nousi hitaasti seisomaan ja katsoi olkansa yli. Hän oli saanut upeat kotkansiivet. Tyttö levitteli ihastuneena uusia ruumiinjäseniään ja nosti sitten katseensa Despiteen, joka katseli häntä.
"Tule nyt äkkiä, sinäkin kuolet jos emme lähde heti," Despite sanoi ja ojensi kättään Sofiaa kohti. Sofia tarttui punastuen pojan käteen ja he ponnistivat ilmaan.
"Ihanaa!" Sofia kiljaisi, kun he olivat lentäneet jo jonkin matkaa aurinkoa kohti, ja jatkoi riemunhuudolla: "Minä osaan lentää!"
Despiten katse oli kiinnittynyt kohti alati laskevaa aurinkoa ja hän kiihdytti.
"Me emme ehdi. Riskeerasin liikaa. Me kuolemme molemmat," poika mutisi luullen varmaan, että Sofia ei kuullut. Sofian hyvä mieli hiipui pois ja tilalle tuli kuolemanpelko. Hän vilkaisi siipiinsä ja hymyili ajatellen: "Ainakin suurin ja ainoa unelmani toteutui. Minä lennän." Ja kuolemanpelko katosi sen sileän tien. Hän hymyili onnellisena ja käänsi sitten katseensa aurinkoon. Auringon säteet olivat juuri katoamassa meren alle ja Despite kiihdytti yliluonnolliseen vauhtiin, Sofia mukanaan. Tyttö katseli viimeisen säteen hiipumista ja huomasi sitten, että sekä hän että Despite olivat pysähtyneet. Despite veti Sofian syliinsä ja he tunsivat siipiensä katoavan. He tippuivat hirveää vauhtia meren syleilyyn keskellä valtamerta. Juuri ennen vettä he kuiskasivat toisilleen "Rakastan sinua." He kuolivat kiinnittyineinä toisiinsa suoraan silmiin katsoen.
Ja seuraavan vuoden satoi. Aurinko itki ainoan poikansa tähden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti