Maailmanloppu keskellä merta

Heipähei vaan kaikille pitkästä (kröhöm) aikaa!
Lupasin laittaa tän tarinan kun oon saanut lähetettyä sen itelleni, joten tässä nyt tulee. Okei, mun pitää luultavasti selittää tota hieman, koska kukaan ei ymmärtäis tosta yhtään mitään. Kirjotin ton kirjotustunnilla viime viikolla, oli parempaakin tekemistä kuin tarinan kirjottaminen, joten tästä tuli toosi outo teksti. Ja kun toi tyttö sanoo ton 'maailmanloppu. Onneksi zombeja ei ainakaan vielä näy', tuli sen takia, että sen kirjotusporukan kanssa sovittiin, että kaikki laittaa zombimaailmanlopun tarinaansa jotenkin mukaan... Ja toi tyyppi tuolla lopussa on lainattu Terry Pratchettin kirjoista... Sen takia tää on hauska niille, jotka on lukenut niitä ja ne, jotka ei ole, tää on yksinomaan outo. Anteeksi.
Ja tosiaan: toi tehtävä oli, että piti ettii joku hieno kuva ja kirjottaa siitä. Annetaan tarinan puhua puolestaan.

 

Maailmanloppu keskellä merta

Vene heijastuu veden keltavihreänä väreilevään pintaan tarkasti, niin tarkasti, että veneen nimen katsoja voisi lukea helposti, peilikuvana tietenkin, mutta kuitenkin. Ketään ei kuitenkaan ole näkemässä sitä. Veneen pohjalla makaa pieni tyttö, joka on käpertynyt nukkumaan, nytkii hieman, voihkaisee: hän näkee pahoja unia. Unensa läpi hän ei huomaa, että vene on ajautunut karille kivikkoon, yksinäiseen karikkoon keskellä ei mitään.

Hän tulee heräämään pian, hän muistaa menneisyytensä, josta me emme vielä tiedä mitään, hän ei kykenisi unohtamaan sitä vaikka haluaisikin. Ja hän haluaisi, ja se on ymmärrettävää, jos joku meistä olisi kokenut sen, mitä tämä nukkuva, pieni lapsi on kokenut. Maisemassa ei tapahdu mitään, täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus.

Tytön silmäluomet värähtävät ja silmänräpäyksessä hän on pompannut seisomaan, vene heilahtaa ja tyttö tarttuu veneen laitoihin. Hänen pohjattomissa silmissään loistaa pelko. Hän vajoaa veneen pohjalle haudaten kasvonsa käsiinsä. Jos hänellä olisi ollut kello, kellon sekuntiviisari olisi ehtinyt tikittää noin neljäkymmentä tikitystä ennen kuin tyttö nosti katseensa.

”Voi ei”, hän mutisee, kun hänen katseensa osuu kivikkoon.  Hän raahautuu veneen laidan yli ja harppoo pienin askelin keulan luo. Pieni käsi kurkottaa haromaan ohutta, likaisen vaaleanruskeaa tukkaa. Hän polvistuu, kurkottaa veneen alle.

”Maailmanloppu. Onneksi zombeja ei ainakaan vielä näy”, tuhahtaa tyttö nähdessään ammottavan reiän veneen pohjassa. Hän lyyhistyy taas kerran maahan, tällä kertaa kivikkoon, nojautuu veneen laitaa vasten ja luo ensimmäistä kertaa katseen ympäristöönsä.

”Tähänkö se kaikki loppuu”, tyttö sanoo ensimmäinen hymynkare viiteen vuoteen huulillaan. Hän kääntyy ja hymyilee pitkälle, mustaviittaiselle luurankille, joka kantaa viikatetta ja tiimalasia, jonka hiekka on valumaisillaan loppuun.

KAUNISTA, EIKÖ VAIN?