Kyynel huvipuistossa

Iltaa vaan
tarina pitkästä aikaa! Kirjotin tän osaksi eilen illalla yöllä, osaksi äsken. Surullinen, traaginen tarina... tai ainakin sellaiseksi tarkoitettu. Kommentteja! Ja ihan mielenkiinnosta: mitkä teiän mielestä on näiden kahden henkilön sukupuolet? Mulla on selvä näkemys, mutta entäs teillä?

Kyynel huvipuistossa

Lasten huutoja, naurua, pieniä, juoksevia askeleita. Sokerin, ilon ja aurinkoisen kesäpäivän tuoksu leijuu ilmassa. Mitä minä täällä teen?

Istun puisella penkillä, nojaan päätäni käsiini. Vihaan itseäni, vihaan maailmaa, vihaan häntä. Ohitseni valuu ihmisvirta, loputon ihmisvirta, niin kuin huvipuistoissa aina keskellä kuuminta kesää. Miten minä tänne päädyin?

Nostan katseeni, näen hänet. Hän istuu aukion vastakkaisella puolella olevalla penkillä, ei ole vielä huomannut minua. Toivottavasti ei tule huomaamaan lähitulevaisuudessakaan. Mikä oikeus hänellä on tulla pilaamaan yksinäisyyteni ahdinko sen korppikotkan kainalossa? Hän nauraa, kohottaa katseensa, katsoo suoraan sen ihmissyöjän suuriin, sinisiin silmiin. Puristan käteni nyrkkiin, puristan hampaani tiukasti yhteen, onneksi kykenen hallitsemaan itseäni edes sen verran, etten ole jo huutanut ahdistustani, vihaani, suruani ja pelkoani ilmaan keskellä tätä maanpäällisen ilon pyhättöä. Nousen ylös, käännän selkäni tuolle onnelliselle pariskunnalle, jonka toinen osapuoli itse olin kahden vuoden ajan.

Mutta nyt tiedän, että hän oli koko ajan pettänyt minua. Väitti rakastavansa. Mutta minä rakastin häntä silloin ja olin kai liian sinisilmäinen. Minäkin luulin, että hän rakasti minua.

Enkä pysty myöntämään sitä kunnolla edes itselleni, koska vihaan itseäni sen vuoksi, mutta silti: en vain voi lakata rakastamasta.

Kävelen eteenpäin. Luultavasti useimmat ihmiset katsovat minua kummastuneina, säälien: nukkavieru ihminen, jonka kasvoista paistaa sydänsurut. Kädet yhä nyrkkiin puristettuina, mutta tungettuina syvälle taskuihin, minä kävelen eteenpäin purkaen turhautumistani viattomiin pikkukiviin, jotka osuvat tielleni.

Kuin mato kaivertaisi sisintäni. Tunnen sen jauhavat leukaluut jossain siellä sydämen ja sielun välimaastossa. Mustuus valtaa minut sisältä päin, tunnen sen leviävän ja valtaavan yhä enemmän ja enemmän sisimmästäni. Kohta minua ei enää ole, on vain musta aukko keskellä kuumuutta hohkaavaa, joidenkin muiden ilon täyttämää päivää, on vain tyhjyys jota kukaan ei tule kaipaamaan, ei, ei kukaan tule minua koskaan enää kaipaamaan.

Muistan hänen itkunsa, suolaiset kyyneleensä, kun paiskasin oven kiinni takanani viimeistä kertaa.

Nyt se saa luvan olla loppu.

Kaikki on lopussa, sen minä päätän ja katselen alas jyrkkää kalliota. Näennäisesti päämäärättömät askeleni olivat kuljettaneet minut tänne, tälle paikalle, jossa suutelimme ensisuudelmamme. En ole ajatellut sitä aikoihin, mutta se taisikin olla se syy, miksi tulin tänne tänään. Alitajuntani haluaa kiusata minua vielä lisää, sillä sivusilmällä olen näkevinäni heidät, meidän paikallamme, suutelemassa toisiaan. Käännähtäessäni näen vain jonkun ventovieraan, jolla on samanvärinen tukka kuin hänellä.

En voi elää ilman häntä, tiedän sen, mutten tiedä, kykenenkö tekemään sitä itselleni.

Viimeiseksi ajattelen, oliko hän sittenkään toinen niistä penkillä istuneesta pariskunnasta, mutta sillä ei enää koskaan ole minulle väliä.

Herään taas tyynynliina kosteana kyynelistäni. Yksin on niin vaikea elää, enkä voi olla ajattelematta häntä.

Istun keittiön pöydän ääreen, käpertyen syvälle sisimpääni levitän päivän lehden eteeni. Selaan sitä ajattelematta lukemaani tai oikeastaan mitään muutakaan kuin hänen nimeään. Siristän silmiäni, katseeni pysähtyy hetkeksi vastapäiseen seinään. Luinko juuri äsken hänen nimensä? Tunnen itkun nousevan taas kuristamaan kurkkuani, kun alan pikkuhiljaa ymmärtää lukemaani.

Hän on kuollut. Tappanut itsensä. Ja se on minun syyni, vaikka en koskaan olisi halunnut satuttaa häntä. En koskaan. Rakastan häntä, hänen varjoaan, suuremmin kuin mitään muuta maailmassa.

En olisi koskaan, koskaan pettänyt häntä, enkä vieläkään ymmärrä, mitä oikeasti oli tapahtunut, miten hän uskoi minun olevan pettäjä.

Itku tukehtuu, en kykene enää itkemään. Se jää kurkkuuni, tekee hengittämisen miltei mahdottomaksi. Yhtäkkiä minun on pakko nousta, haluan pois tästä asunnosta jonka seinät huutavat yhteisen elämämme muistoja. Juoksen eteiseen, muistan onneksi napata avaimen naulasta ja läimäytän oven kiinni takanani.

Pysähdyn vasta, kun olen juossut huvipuistoon asti. Olen tullut meidän paikallemme, nojaan hengästyneenä kaiteeseen. Hänen ruumiinsa on tietysti korjattu pois, eikä täällä enää ole ketään uteliasta.

En voi elää ilman häntä. Minusta ei ole tähän. Maailma ei ole mitään ilman häntä. Kukaan ei tule kaipaamaan varjoa, jonka toinen puolisko on tuhonnut itsensä.

Taivaassa saamme mahdollisuuden elää taas yhdessä.