Tuulen kuningatar

Pitkästä aikaa saatte luettavaksi tarinan! Tätä oon kirjottanut jo jonkun aikaa, mutta tänään sain kirjoitettua enemmä, kun oon kipeänä kotona... Kommentteja ja pitääkö jatkaa? Aattelin, että vois vielä toisen osan jatkaa, mutta mitä mieltä te ootte?

Tuulen kuningatar

Istuin suurella rantakivellä, katselin auringonlaskua, joka värjäsi kaiken kultaiseksi, vaaleanpunaiseksi. Tunsin jonkun seisovan takanani, joten käännyin hymyillen katsomaan isoäitiäni, joka tuijotti taivaanrantaan.

”Kaunista”, sanoin. Isoäiti nyökkäsi hitaasti.

”Onhan se”, hän vastasi hiljaa. ”Juuri tällaiselta taivas näytti silloin, kun näin isoisäsi viimeistä kertaa.”

En osannut vastata siihen mitään, odotin, että isoäiti jatkaisi, tai ehken sittenkään. Tuntui siltä, että jotain kuuluisi tapahtua. Isoäiti veti syvään henkeä ja puhui hitaalla, rauhallisella äänellä, vaikka hänen silmistään paistoikin pohjaton surullisuus ja ehkä pelkokin. Ne tuntuivat katsovan suoraan taivaanrantaan ja sen ohi.

”Siitä on jo kauan. Kauemmin kuin olet elänyt, kaksikymmentä vuotta siitä on… Niin, kaksikymmentä vuotta tulee täyteen tänään.”

Käännyin takaisin merelle päin, en päästänyt hiiskaustakaan. Minulla ei tuntunut juuri silloin olevan mitään sanottavaa pelottavan vieraan näköiseksi muuttuneelle isoäidilleni.

”Seisoimme silloin tällä samalla paikalla kuin millä me nyt seisomme. Pidimme toisiamme kädestä kiinni, katselimme auringonlaskua. Muistan, miten minä värisin kylmästä ja isoisäsi lämmitti minua vahvoilla käsivarsillaan.”

Kääntyessäni vilkaisemaan isoäitiä huomasin kyynelten alkaneen vieriä pitkin vanhan naisen ryppyisiä poskia. Tartuin häntä kädestä kiinni, yritin lohduttaa ja toivoin, että hän jatkaisi kertomista. Halusin viimein tietää, mitä isoisälle oli tapahtunut.

”Sinä et usko kuitenkaan. En ole voinut koskaan kertoa kenellekään, ei kukaan uskoisi.”

”Kerro kuitenkin”, sanoin hieman anelevalla äänenpainolla. ”Lupaan uskoa.”

Isoäiti katseli minun silmiini kyyneltensä takaa, ajatteli varmaan, miten voisi kertoa. Näin jälkikäteen ymmärrän hyvin, miten vaikeaa alkuun pääsemisen täytyi olla. Hän huokaisi ja aloitti.

”Olimme onnellisia ennen sitä iltaa, olimme viettäneet aikaa täällä mökillä, yhdessä. Saunan jälkeen sitten olimme päätyneet tälle rantakivelle, olimme vain hiljaa, yhdessä, katselimme taivaanrantaan. Sitten tapahtui jotakin, joka muutti kaiken. Kaiken”, isoäiti vilkaisi taas minua miettien, tulenko uskomaan sen, mitä hän seuraavaksi sanoi. ”Taivaanrannasta lähestyi jokin, ensin luulin sitä suureksi linnuksi. Kun se lähestyi, en ollut uskoa silmiäni koska meitä kohti lensi nainen.”

Henkäisin kai epäuskoisesti, koska isoäiti kääntyi katsomaan minua melkein vihaisen näköisenä. ”Sanoinhan ettet uskoisi.”

”Kyllä minä uskon, isoäiti”, sanoin. ”Voitko jatkaa?”

”Tästä on vain niin vaikea puhua”, hän sanoi itkun murtamalla äänellä. ”Luulisi, että tästä olisi kahdenkymmenen vuoden aikana päässyt yli, mutta ei… ehkä se on tuo taivas joka herätti tämän tunteen sydämessäni.

Se nainen, tai paholainen, oli kammottavan kaunis. Liian täydelliset naisenkasvot, suuret, mustan, sinisen ja vihreän väreissä hehkuvat siivet… Minä halusin päästä pakoon, käännyin juostakseni, tartuin isoisäsi käteen, halusin vetää hänet pois sen hirviön luota. Mutta jotain se paholainen oli tehnyt miesparalleni, hän ei liikahtanutkaan, tuijotti vain suu auki sitä naista. En oikein tiedä, mitä silloin tapahtui, muistan, miten se ojensi pitkän kätensä isoisääsi kohti ja seuraavassa hetkessä olin yksin tällä kivellä. Se oli vienyt hänet mukanaan.”

Myönnän, että minun oli yhä todella vaikea uskoa isoäidin kertomusta, mutta yritin silti peittää epäuskoni ja lohduttaa isoäitiäni, joka nyyhkytti sydäntäsärkevästi.

”Mennäänkö sisälle juomaan teetä?” kysyin hieman pakokauhuisena.

”Mene sinä vain edeltä, minä tulen aivan kohta.”

Minua pelotti hieman jättää isoäiti yksin, mutta lähdin kuitenkin sisälle ja laitoin veden kiehumaan.

Kiertelin tuvassa sytytellen kynttilöitä palamaan ja ajattelin isoäidin kertomaa. Voisiko se olla oikeasti totta, ajattelin, mutta olin todella epäuskoinen. Toisaalta olin nähnyt isoäitini kasvot, joissa vierivät kyynelet todistivat kertomuksen aitoutta, mutten edes tiennyt, haluanko uskoa koko tarinaa.

Jonkun ajan kuluttua huomasin huolestua: miksi isoäiti ei ollut tullut sisään? Miltei juoksin rantaan, pelkäsin, että jotain voisi olla tapahtunut.

Rantaan päästyäni pysähdyin pelästyneenä ja jäin tuijottamaan rantakivelle, jossa hetki sitten olin seissyt isoäitini kanssa. Nyt isoäitini seisoi kivellä järkyttyneen näköisenä, katsellen miestä, joka seisoi hänen vieressään. En ollut koskaan ehtinyt nähdä isoisääni, mutta tunnistin silti hänet heti: sen verran paljon kuvia hänestä olin elämäni aikana nähnyt.

En tiennyt, mitä tehdä ja mihin uskoa. En vieläkään järkytykseltäni kyennyt liikkumaan. Katsoin suu auki ja silmät ymmyrkäisinä miten isovanhempani, joista toinen näytti kaksikymmentä vuotta nuoremmalta kuin toinen, vaikka heidän kuuluisi olla samanikäisiä, keskustelivat jostakin. Minusta olisi tuntunut tunkeilulta mennä heidän luokseen, joten jäin siihen missä olin.

Näin miten heidän huulensa liikkuivat yhä nopeammin ja nopeammin, miten isoisän ilme muuttui anelevaksi ja isoäidin yhä vihaisemmaksi. Haukoin henkeä nähdessäni, miten aina yhtä lempeän isoäitini käsi heilahti ilman halki ja läiskähti isoisäni poskelle. Se oli juuri sellainen tilanne, mikä pitäisi näyttää hidastettuna, jos eläisimme elokuvaa.

Puristin silmäni tiukasti kiinni, ajattelin, että jos avaan ne uudelleen tarpeeksi pitkän ajan kuluttua, huomaan kaiken olleen vain unta. Kun avasin silmäni, näkymä ei ollut muuttunut miksikään. Molempien isovanhempieni poskella vieri kyynelvana, kun isoisäni kurotti kätensä isoäidin käteen ja he kääntyivät kohti mökkiä. Käänsin heille selkäni ja juoksin sisälle, en kestänyt tätä enää yhtään kauemmin.