Maailmanloppu keskellä merta

Heipähei vaan kaikille pitkästä (kröhöm) aikaa!
Lupasin laittaa tän tarinan kun oon saanut lähetettyä sen itelleni, joten tässä nyt tulee. Okei, mun pitää luultavasti selittää tota hieman, koska kukaan ei ymmärtäis tosta yhtään mitään. Kirjotin ton kirjotustunnilla viime viikolla, oli parempaakin tekemistä kuin tarinan kirjottaminen, joten tästä tuli toosi outo teksti. Ja kun toi tyttö sanoo ton 'maailmanloppu. Onneksi zombeja ei ainakaan vielä näy', tuli sen takia, että sen kirjotusporukan kanssa sovittiin, että kaikki laittaa zombimaailmanlopun tarinaansa jotenkin mukaan... Ja toi tyyppi tuolla lopussa on lainattu Terry Pratchettin kirjoista... Sen takia tää on hauska niille, jotka on lukenut niitä ja ne, jotka ei ole, tää on yksinomaan outo. Anteeksi.
Ja tosiaan: toi tehtävä oli, että piti ettii joku hieno kuva ja kirjottaa siitä. Annetaan tarinan puhua puolestaan.

 

Maailmanloppu keskellä merta

Vene heijastuu veden keltavihreänä väreilevään pintaan tarkasti, niin tarkasti, että veneen nimen katsoja voisi lukea helposti, peilikuvana tietenkin, mutta kuitenkin. Ketään ei kuitenkaan ole näkemässä sitä. Veneen pohjalla makaa pieni tyttö, joka on käpertynyt nukkumaan, nytkii hieman, voihkaisee: hän näkee pahoja unia. Unensa läpi hän ei huomaa, että vene on ajautunut karille kivikkoon, yksinäiseen karikkoon keskellä ei mitään.

Hän tulee heräämään pian, hän muistaa menneisyytensä, josta me emme vielä tiedä mitään, hän ei kykenisi unohtamaan sitä vaikka haluaisikin. Ja hän haluaisi, ja se on ymmärrettävää, jos joku meistä olisi kokenut sen, mitä tämä nukkuva, pieni lapsi on kokenut. Maisemassa ei tapahdu mitään, täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus.

Tytön silmäluomet värähtävät ja silmänräpäyksessä hän on pompannut seisomaan, vene heilahtaa ja tyttö tarttuu veneen laitoihin. Hänen pohjattomissa silmissään loistaa pelko. Hän vajoaa veneen pohjalle haudaten kasvonsa käsiinsä. Jos hänellä olisi ollut kello, kellon sekuntiviisari olisi ehtinyt tikittää noin neljäkymmentä tikitystä ennen kuin tyttö nosti katseensa.

”Voi ei”, hän mutisee, kun hänen katseensa osuu kivikkoon.  Hän raahautuu veneen laidan yli ja harppoo pienin askelin keulan luo. Pieni käsi kurkottaa haromaan ohutta, likaisen vaaleanruskeaa tukkaa. Hän polvistuu, kurkottaa veneen alle.

”Maailmanloppu. Onneksi zombeja ei ainakaan vielä näy”, tuhahtaa tyttö nähdessään ammottavan reiän veneen pohjassa. Hän lyyhistyy taas kerran maahan, tällä kertaa kivikkoon, nojautuu veneen laitaa vasten ja luo ensimmäistä kertaa katseen ympäristöönsä.

”Tähänkö se kaikki loppuu”, tyttö sanoo ensimmäinen hymynkare viiteen vuoteen huulillaan. Hän kääntyy ja hymyilee pitkälle, mustaviittaiselle luurankille, joka kantaa viikatetta ja tiimalasia, jonka hiekka on valumaisillaan loppuun.

KAUNISTA, EIKÖ VAIN?

Kyynel huvipuistossa

Iltaa vaan
tarina pitkästä aikaa! Kirjotin tän osaksi eilen illalla yöllä, osaksi äsken. Surullinen, traaginen tarina... tai ainakin sellaiseksi tarkoitettu. Kommentteja! Ja ihan mielenkiinnosta: mitkä teiän mielestä on näiden kahden henkilön sukupuolet? Mulla on selvä näkemys, mutta entäs teillä?

Kyynel huvipuistossa

Lasten huutoja, naurua, pieniä, juoksevia askeleita. Sokerin, ilon ja aurinkoisen kesäpäivän tuoksu leijuu ilmassa. Mitä minä täällä teen?

Istun puisella penkillä, nojaan päätäni käsiini. Vihaan itseäni, vihaan maailmaa, vihaan häntä. Ohitseni valuu ihmisvirta, loputon ihmisvirta, niin kuin huvipuistoissa aina keskellä kuuminta kesää. Miten minä tänne päädyin?

Nostan katseeni, näen hänet. Hän istuu aukion vastakkaisella puolella olevalla penkillä, ei ole vielä huomannut minua. Toivottavasti ei tule huomaamaan lähitulevaisuudessakaan. Mikä oikeus hänellä on tulla pilaamaan yksinäisyyteni ahdinko sen korppikotkan kainalossa? Hän nauraa, kohottaa katseensa, katsoo suoraan sen ihmissyöjän suuriin, sinisiin silmiin. Puristan käteni nyrkkiin, puristan hampaani tiukasti yhteen, onneksi kykenen hallitsemaan itseäni edes sen verran, etten ole jo huutanut ahdistustani, vihaani, suruani ja pelkoani ilmaan keskellä tätä maanpäällisen ilon pyhättöä. Nousen ylös, käännän selkäni tuolle onnelliselle pariskunnalle, jonka toinen osapuoli itse olin kahden vuoden ajan.

Mutta nyt tiedän, että hän oli koko ajan pettänyt minua. Väitti rakastavansa. Mutta minä rakastin häntä silloin ja olin kai liian sinisilmäinen. Minäkin luulin, että hän rakasti minua.

Enkä pysty myöntämään sitä kunnolla edes itselleni, koska vihaan itseäni sen vuoksi, mutta silti: en vain voi lakata rakastamasta.

Kävelen eteenpäin. Luultavasti useimmat ihmiset katsovat minua kummastuneina, säälien: nukkavieru ihminen, jonka kasvoista paistaa sydänsurut. Kädet yhä nyrkkiin puristettuina, mutta tungettuina syvälle taskuihin, minä kävelen eteenpäin purkaen turhautumistani viattomiin pikkukiviin, jotka osuvat tielleni.

Kuin mato kaivertaisi sisintäni. Tunnen sen jauhavat leukaluut jossain siellä sydämen ja sielun välimaastossa. Mustuus valtaa minut sisältä päin, tunnen sen leviävän ja valtaavan yhä enemmän ja enemmän sisimmästäni. Kohta minua ei enää ole, on vain musta aukko keskellä kuumuutta hohkaavaa, joidenkin muiden ilon täyttämää päivää, on vain tyhjyys jota kukaan ei tule kaipaamaan, ei, ei kukaan tule minua koskaan enää kaipaamaan.

Muistan hänen itkunsa, suolaiset kyyneleensä, kun paiskasin oven kiinni takanani viimeistä kertaa.

Nyt se saa luvan olla loppu.

Kaikki on lopussa, sen minä päätän ja katselen alas jyrkkää kalliota. Näennäisesti päämäärättömät askeleni olivat kuljettaneet minut tänne, tälle paikalle, jossa suutelimme ensisuudelmamme. En ole ajatellut sitä aikoihin, mutta se taisikin olla se syy, miksi tulin tänne tänään. Alitajuntani haluaa kiusata minua vielä lisää, sillä sivusilmällä olen näkevinäni heidät, meidän paikallamme, suutelemassa toisiaan. Käännähtäessäni näen vain jonkun ventovieraan, jolla on samanvärinen tukka kuin hänellä.

En voi elää ilman häntä, tiedän sen, mutten tiedä, kykenenkö tekemään sitä itselleni.

Viimeiseksi ajattelen, oliko hän sittenkään toinen niistä penkillä istuneesta pariskunnasta, mutta sillä ei enää koskaan ole minulle väliä.

Herään taas tyynynliina kosteana kyynelistäni. Yksin on niin vaikea elää, enkä voi olla ajattelematta häntä.

Istun keittiön pöydän ääreen, käpertyen syvälle sisimpääni levitän päivän lehden eteeni. Selaan sitä ajattelematta lukemaani tai oikeastaan mitään muutakaan kuin hänen nimeään. Siristän silmiäni, katseeni pysähtyy hetkeksi vastapäiseen seinään. Luinko juuri äsken hänen nimensä? Tunnen itkun nousevan taas kuristamaan kurkkuani, kun alan pikkuhiljaa ymmärtää lukemaani.

Hän on kuollut. Tappanut itsensä. Ja se on minun syyni, vaikka en koskaan olisi halunnut satuttaa häntä. En koskaan. Rakastan häntä, hänen varjoaan, suuremmin kuin mitään muuta maailmassa.

En olisi koskaan, koskaan pettänyt häntä, enkä vieläkään ymmärrä, mitä oikeasti oli tapahtunut, miten hän uskoi minun olevan pettäjä.

Itku tukehtuu, en kykene enää itkemään. Se jää kurkkuuni, tekee hengittämisen miltei mahdottomaksi. Yhtäkkiä minun on pakko nousta, haluan pois tästä asunnosta jonka seinät huutavat yhteisen elämämme muistoja. Juoksen eteiseen, muistan onneksi napata avaimen naulasta ja läimäytän oven kiinni takanani.

Pysähdyn vasta, kun olen juossut huvipuistoon asti. Olen tullut meidän paikallemme, nojaan hengästyneenä kaiteeseen. Hänen ruumiinsa on tietysti korjattu pois, eikä täällä enää ole ketään uteliasta.

En voi elää ilman häntä. Minusta ei ole tähän. Maailma ei ole mitään ilman häntä. Kukaan ei tule kaipaamaan varjoa, jonka toinen puolisko on tuhonnut itsensä.

Taivaassa saamme mahdollisuuden elää taas yhdessä.

Ensilumen tuomaa

Terve vaan taasen.
Tämän surullisen ja hieman talvisen kirjoitin syyskuun lopussa.
Oon aika huono kirjoittamaan, jos joku ei anna mulle aihetta ja deadlinee. Se asia pitäis korjata...

Ensilumen tuomaa

Paiskasin huoneeni oven kiinni takanani ja heittäydyin sängylleni tuntien ensimmäisten kyynelten kastelevan poskeni. Tiesin kohta kuulevani äitini, ehkä myös isän, varovaisten askelten nousevan ylös portaita ja ovelleni, he eivät ymmärtäisi, että haluan olla nyt yksin. Mikään, ei mikään koko maailmassa olisi voinut tehdä oloani yhtään paremmaksi, eikä toisaalta huonommaksikaan, ei juuri silloin, kun koko maailmani oli romahtanut kasaan.

Ovi aukesi narahtaen ja kuulin kahdet askelet, jotka seisahtuivat hetkeksi heti ylitettyään kynnyksen. Tiesin katsomattakin, että siellä seisoivat vanhempani, luultavasti puristaen toisiaan kädestä. Heillä oli toisensa, minulla… Nyyhkäisin kuuluvasti haudaten kasvoni syvemmälle tyynyyn, tyynyyn, joka oli kastunut kyyneliini lukemattomia kertoja ennenkin.

”Kulta”, äitini syvä, rauhoittava, mutta liian, aivan liian surullinen ääni sanoi hiljaa. ”Tämä on rankkaa meille kaikille, mutta eritoten sinulle, ymmärrän sen. Mutta kulta, oma pieni kultani”, hänen äänensä tukahtui itkuun. Tunsin hänen pitkien, lempeiden sormiensa kosketuksen olallani ja sen, kuinka äitini lyyhistyi polvilleen viereeni kietoen kätensä ympärilleni ja haudaten kasvonsa tukkaani. Nostin itkusta märkiä kasvojani ja halasin äitiä nyyhkyttäen hänen olkapäätään vasten. Isä käveli luoksemme raskain askelin, istui viereemme sängyn laidalle kurottautuen halaamaan koko perhettään, niin, koko jäljellejäänyttä perhettään.

Kun olin pieni, minä ja kaksossiskoni olimme erottamattomat. Olimme identtiset kaksoset, hänellä vain oli vaaleat hiukset, kauniisti polkkatukaksi leikatut, minulla taas ruskeat, likaisenruskeat tavallisen tylsät hiukset, joita siskoni kutsui kyllä kastanjanruskeiksi ja sanoi pitävänsä niistä. En kadehtinut häntä, eikä hän kadehtinut minua, vaikka hän olikin niin täydellinen ihminen, enkeli maan päällä – ainakin minuun verrattuna. Ei, ei häntä voinut kadehtia, hän oli niin hyvä ja ystävällinen. Sitä paitsi olimme unohtaneet kadehtimisvaiheen varmaan jo kuukauden ikäisinä vauvoina toisiamme katsellessa.

Koskaan emme käyttäneet samanlaisia vaatteita ja kumpikin meistä oli yksilö, mutta silti yhtä. Hän oli paras ystäväni, sielunsiskoni, kaksoseni. Jaoimme kaikki salaisuutemme, ilomme ja surumme, kyynelemme ja naurumme.

Tämä onnellinen tilanne kesti pitkään, hänen viimeisiin hetkiinsä saakka.

Tai ei aivan.

Muutaman viime päivän ajan hän oli viettänyt kaiken vapaa-aikansa poikaystävänsä kanssa, poikaystävän, jota minä vihasin sydämeni pohjasta. Poika, Joni, oli sisareni mielestä täydellinen, komea, huomaavainen, mutta minä näin hänessä hirviön, viettelevän ihmisen, joka varasti sisareni, ystäväni, kokonaan itselleen. Kaiken lisäksi Jonilla oli hieno, mustankiiltävä skootteri, jolla hän kuskasi siskoparkaani joka puolelle.

Ja tuo ääliömäinen Joni oli syypää suruumme, hän oli syypää siihen, ettei siskoni enää koskaan avaisi sinivihreitä silmiään, ei enää koskaan nauraisi, ei enää koskaan näkisi lumen sulavan ja kevään alkavan vihertää. Oli Jonin syy, että siskoni, siskoparkani, makasi nyt kuolleena sairaalassa. Oli Jonin syy, että minulta oli riistetty kaksossisko, sielunsisar, paras ystävä, ajatuksien jakaja, olkapää, jota vasten itkeä.

Äidille oli soitettu sairaalasta vasta hetki sitten, kerrottu, mitä oli tapahtunut; siskoni, siskokultani, oli ollut Jonin skootterin kyydissä, he olivat ajaneet ylinopeutta, rysähtäneet rekan kylkeen. Heidät oli kärrätty teholle, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä sisareni osalta. Ei mitään, ei mitään. Ei yhtään mitään.

”Rakkaat”, isä sanoi tummalla, väsyneellä äänellä, joka kuulosti siltä, kuin koko maailmasta olisi kadonnut kaikki ilo. ”Lähdetäänkö?”

Lähdetäänkö minne, olin kysymäisilläni, mutta sitten ymmärsin sen järkyttävän totuuden. Meidän pitäisi mennä sairaalaan, katsomaan kuolleen siskorukkani kauniita kasvoja, hänen kuollutta ruumistaan. Kohotin katseeni, katsoin ulos ikkunasta pihalle, jolle laskeutuivat talven ensimmäiset lumihiutaleet. Kyyneleiden sumentamat silmäni kääntyivät isän silmiä kohti ja ihmeekseni huomasin nyökkääväni.

Autossa istuin takapenkillä, isä ajoi täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Nojasin poskeani vasten kylmää ikkunaa, katselin ulos tummaan iltaan, taloihin, joiden ikkunat olivat lämpimästi valaistut ja jotka kuorruttuivat parhaillaan ohuenohueen lumikerrokseen. Tunsin itseni tyhjäksi kuoreksi, sisältäni ei löytynyt mitään muuta kuin pohjaton tuska. Kurkussani oli suuri pala ja sydämeni tuntu lyövän tyhjää. Katsoin, kuinka vanhempani puristivat toisiaan kädestä, ja olin taas hetken surullisempi; takapenkillä vieressäni ei enää koskaan istuisi sisareni, en voisi enää koskaan puristaa hänen kättään lievittääkseni suruani. Hän oli poissa, poissa, poissa… Sana kaikui päässäni, sana, jonka olisin mieluummin jättänyt tietämättä.

”Kulta”; äiti sanoi kääntyen minuun päin. ”Kulta, aina tulee uusi päivä, aina tulee uusi kevät. Hän sai elää hyvän elämän, eikä hän toivoisi meidän surevan häntä liikaa. Kulta, hän ei koskaan oikeasti lähde luotamme, hän elää aina muistoissamme, sydämissämme.”

Kun nousin autosta sairaalan pihalla, kohotin kasvoni taivaaseen enkä piitannut kasvojani kastelevista lumihiutaleista. Tunsin äidin tarttuvan käteeni, puristavan sitä ja tunsin, että elämä jatkuu, vaikka osa minusta tuntuikin kuolleen siskoni mukana. Olin viimein valmis hyvästelemään hänen kauniit kasvonsa, hänen suloisen, ilkikurisen hymynsä, olin viimein valmis hyväksymään sen, että vaikka sisareni oli niin paljon parempi ihminen kuin hänen poikaystävänsä, poika sai jäädä henkiin, vaikka sisareni, ystäväni, ei saanut.

Joka vuosi sinä päivänä, kun ensilumi sataa maahan, itken itseni uneen muistaen sisartani.

Jaja taasen kommentteja, sain niin ihania. Vika teksti, jonka loppuun tulee kommentteja, koska nyt se Tarinoita taivaanrannan takaa on l o p p u.

Ronsku: Rupesin itkemään.. Sulla on oikeesti lahjoja! :) 

Ronsku (7 min edellisen jälkeen): Itken vieläkin, se on vaan niin hienosti kirjotettu! <33

Portaat

Terve (:

Taasen siirtelen näitä vanhoja tarinoita tänne. Tämä on siis jatkoa Auringon lapselle. Ihania kommentteja tästä tekstistä oli, joten laitanpas ne tuonne loppuun (:

Portaat

Seison hämilläni suurten portaiden juurella. On niin pimeää, että näe portaita vain muutaman ensimmäisen askelman, mutta vaistoan niiden jatkuvan pitkään, ehkä loputtomiin.

En tiedä, kuka olen, missä olen tai mistä olen tähän tullut, mutta tunnen, että portaat voivat vain nousta ylöspäin, ettei minulla ole vaihtoehtoa. Minun täytyisi kyetä nousemaan ensimmäiselle askelmalle, toiselle, kolmannelle. Pystyn viimein nimeämään tunteen, joka hallitsee minua: pelko. Minua pelottaa menneisyys, tulevaisuus, minä itse, koko maailma. Jos sellaisia ylipäätään on olemassa. Tunnen, etten enää voi seistä tässä kauempaa, että jotain olisi tehtävä. Vetäen henkeä hyppään ensimmäiselle askelmalle.

Pieni tyttö itkee naama punaisena valkeassa kastemekossa. Paljon ihmisiä katselemassa, hymyilemässä. Pappi kastelee tytön päälaen sanoen ”sinut on ristitty Sofia Mariaanaksi”.

Tunnen palaavani omaan ruumiiseeni, Sofia Mariaanan ruumiiseen, järkyttyneen tytön ruumiiseen. Tunnen, ei, tiedän muistavani, tiedän, että tuo rääkyvä pikkukakara on minä, minulla on historia, menneisyys. Olen Minä. Nostan oikean jalkani, vasemman jalkani seuraavalle askelmalle.

Pieni tyttö, iloiset, pienenpienet saparot päässään ja kukkamekko yllään nauraa helisevää naurua, isä on kai juuri sanonut jotain huvittavaa. Äiti ottaa tyttöä, Sofiaa, toisesta ja isä toisesta kädestä. Iloinen kolmikko lähtee yhdessä kulkemaan kallioista merenrantaa pitkin. Kotiin.

Tunnen pohjatonta kaipuuta, haluan olla tuo pikkutyttö, haluan, että joku nauraa kanssani, pitää minua kädestä. Kulkee kanssani kotiin, meren rannalla olevaan kotiin. Palan halusta saada tietää, muistaa lisää itsestäni. Kyyneleet kihoavat silmiini kun nousen seuraavalle askelmalle.

Sofia istuu sängyllään vaaleansinisessä huoneessa, jonka ikkunasta näkyy meri. Tyttö näyttää kasvaneen, mutta on yhä lapsi. Hänen hiuksensa ovat pitkillä leteillä ja hän piirtää keskittyneenä jotakin vihkoonsa. Viimein kuva näyttää valmiilta, Sofia pomppaa sängyltä repäisten sivun irti vihosta ja kiinnittää sen seinälle teipinpalasella. Seinä on täynnä samantyylisiä kuvia: siipiä, lintuja, siivekkäitä ihmisiä.

Huoneeni oli sininen, taivaansininen, merensininen. Miten minä kaipasinkaan lentoon niin kovasti! En jää enää miettimään vaan astun seuraavalle askelmalle pyyhkäisten kyyneleen silmäkulmastani.

Sofialla on reppu selässä, kullankeltainen, auringonkeltainen. Samat suloiset letit heiluvat, kun hän pomppii iloisena äitinsä vieressä. He astuvat yhdessä ulos pihaportista. Sofia on matkalla kouluun.

Yhtäkkiä muistan, kuinka olin rakastanut tuota reppua ja miten minua oli kuudennella luokalla kiusattu sen takia, kaikki muut olivat käyttäneet tuolloin olkalaukkua ja minä olin ollut heidän mielestään lapsellinen. Kaikesta huolimatta olin käyttänyt keltaista reppuani kunnes se puhkesi. Nostan jalkaani ja olen astumaisillani viidennelle portaalle kun mieleeni juolahtaa kysymys: miksi alan muistaa paremmin, miksi muistin tuon kiusaamisen? Koska en osaa vastata kysymyksiin itse, lasken jalkani ja annan seuraavan muiston viedä mukanaan.

Sofia juoksee pitkä tukka ja juhlamekon helma perässään liehuen poispäin kodistaan, kodikkaan näköisestä, valkoisesta rakennuksesta, jonka pihalta kuuluu lapsilauman mekastusta: syntymäpäiväjuhlat. On alkusyksy, lehdet ovat vasta alkaneet kellastua. Sofia ei vilkaisekaan taaksepäin, hän on päättänyt olla palaamatta omiin juhliinsa. Viimein hän saapuu rantakallioille, pujottelee kivien välissä. Äkkiä hänen jalkansa lipeää, hän tukahduttaa pienen kirkaisun ja liukuu melko pehmeästi kalliota alaspäin. Hän tömähtää pehmeästi alas ja huomaa olevansa kallioiden suojassa niin, että Sofia on täysin katseilta suojassa kaikkialta paitsi mereltä. Hänen kasvoilleen leviää unelmoiva ilme, kun hän istahtaa jääden tuijottamaan taivaanrantaan.

Muisto loppuu, mutta huomaan muistavani tuon päivän tapahtumat: melko pian minua lähdettiin etsimään, kuulin, miten minua huudeltiin. Ymmärsin, ettei minua saataisi löytää siitä, missä olin, koska halusin pitää paikan omanani.

Pienen ikuisuuden jälkeen olen kulkenut portaita niin pitkään, että olen saanut kaikki muistoni takaisin. Nyt muistan, minkälainen oli ensimmäinen korvakoruni (pieni siipipari), miten olin palannut tuohon samaiseen piilopaikkaan rantakallioille miltei joka ilta lyhyeksi jääneen elämäni aikana ja lopulta, miten olin kuusitoistavuotiaana kuollut lähdettyäni lentoon Despiten, auringon pojan kanssa ja miten olimme vajonneet meren aaltoihin syleillen toisiamme.

Toisaalta olen surullinen sekä vanhempieni puolesta että oman itseni takia, mutta toisaalta olen sanomattoman onnellinen ja rauhallinen, koska olin saanut kuolla unelmaani, olin saanut lentää. Suljen silmäni valuttaen onnen kyyneleitä.

Kun avaan silmäni, portaat eivät ole enää pimeät, tai ehkä pimeys oli ollut olemassa vain omassa mielessäni. Maailma oli muuttunut luonnonvalkoiseksi ja näen edessäni oven.

Tiedän, että sen oven takana minua odottaa Despite, rauha, onni. Taivas. Enkelinsiivet.

Ja sitten nämä kommentit (:

Arget: Oi että. Osaat kirjottaa <3 Kommaan nyt vaan tähän, ku se toinenhan oli eka osa tälle.... Ellen ole vallan väärässä. Muttasiis aivan totaalisesti, oot ihana kirjottamaan, usko sitä joka siitä jotain ymmärtää. :P Ronsku: Ihana. :--) <3
Lisää kommentteja (:?