Malade

Tarina. Oon kirjottanut tätä aika pitkään, taas meni yhteen kisaan. Ei kyllä mun mielestä mikään hyvä, ei todellakaan, mutta voi voi. Malade on ranskaa ja tarkoittaa kipeää. Kommentteja, kiitos!
Tehtävänanto oli, että piti kirjottaa tästä runosta tarina:
Tulin kouluun sairaana, koska tiesin että sinä olet siellä,
kun huomasin että sinä et ollut siellä, petyin ja juoksin kotiin,
kun et ollut luonani,
itkin itseni uneen.
Sitten heräsin ja näin sinut, uudestaan, toisin silmin. 
Runo (c) BLACKDANCE, älä kopioi.

Malade

Tyttö nousee bussista horjahtaen hieman ja joutuu ottamaan kiinni bussipysäkin tolpasta. Hänen vaaleat hiuksensa roikkuvat hänen painuneen päänsä ympärillä vapaina, tuulen riepotellessa niitä ympäriinsä. Tyttö nostaa katseensa, huomaa bussikuskin tuijottavan häntä huolestuneen näköisenä, miettien varmaan, pitäisikö soittaa ambulanssi tai jotain. Tyttö pakottaa kalpeille kasvoilleen pienen, väkinäisen hymyn ja jatkaa hieman horjahdellen matkaansa kouluun. Hän värähtää, kietoo kaulahuivin tiukemmin kaulansa ympärille, hänestä näkee, että hän on kylmissään, vaikka osa hänen ikäisistään kuljeksii vielä t-paidoissa päivät pitkät.
”Riina!” kirkas ääni huudahtaa bussipysäkiltä. Riinaksi kutsuttu tyttö, joka on juuri kääntymässä seuraavasta risteyksestä vasemmalle, kääntyy katsomaan taakseen, pysähtyy ja heilauttaa kättään tervehdykseksi. Hänen ystävänsä, pitkähkö, punatukkainen tyttö mustissa converseissaan juoksee pitkin askelin hänen luokseen.
”Moi”, punatukkainen sanoo hymyillen aurinkoisesti. Riina hymyilee vastaukseksi ja he kääntyvät yhdessä jatkamaan matkaansa.
”Sä et ikinä arvaa mitä mulle kävi eilen”, toinen aloittaa ainaisen pölpötyksensä harppoen Riinan vierellä, Riinan, joka näyttää siltä, että hän saattaisi pyörtyä kohta. Riina kohottaa kasvonsa taivaaseen, tunkee kätensä hieman syvemmälle taskuihin ja antaa itsensä vaipua unelmiinsa.

Ainoa syy, jonka takia Riina tuli tänään kouluun, ainoa syy, miksi hän ei ollut antanut äitinsä koskea häneen koko aamuna, ainoa syy, miksei hän ollut jäänyt tänä aamuna nukkumaan pehmeiden peittojen alle, on Joel. Joel… Riina tuntee kihelmöivän lämmön leviävän sydämeensä heti, kun hän vain ajatteleekin poikaa, komeaa, ihanaa, ystävällistä, nauravaista, lempeää Joelia. Joel olisi tänään kuitenkin koulussa, ei Riina muuten olisi nyt kävelemässä heikkona, nuhaisena, yskiväisenä, kurkku kipeänä kohti koulua tänä tuulisena alkusyksyn päivänä pölpöttävä Anna vierellään. Voi, miten heikko hänen olonsa onkaan, kuumettakin oli aamulla 38,2 astetta, Riina oli mitannut…

”Riina!” Anna huudahtaa järkyttyneenä, kurottautuneena pahasti horjahtaneen, miltei kaatuneen Riinan olkapäähän. ”Sähän melkein pyörryt!” Anna tukee Riinaa, kunnes tämä saa taas tasapainoaistinsa toimintakuntoon.
”Oli pakko tulla”, Riina sanoo hiljaa karhealla äänellä. ”Nyt tuntuu jo paremmalta.”
”Eikä tunnu”, aina yhtä tarkkanäköinen Anna sanoo vieden kätensä ystävänsä otsalle. ”Sähän hohkaat kuumuutta! Ihan tosi, jos tää tila jatkuu, mä marssin terkkarille ja sä tiiät minkälainen se on jos joku on oikeesti sairas… Hei”, Anna luo terävän katseen Riinan silmiin. ”Tuliksä vaan Joelin takii?”
Riinan punaiset posket, jotka ovat pelottavassa ristiriidassa hänen muuten niin kalpeiden kasvojen kanssa, punastuvat entisestään. Anna huomaa tämän ja pudistaa päätään.
”Riina, sä tapat ittes viel tätä menoo. Mä ymmärrän kyl, et sun mielestäsi Joel on jumala…”
”Se on”, Riina henkäisee väliin ja hänen ystävänsä puree huultaan kulmakarvojaan kurtistaen.
”Mut se on vaan ihminen, ihan tosi, ja jos sä tuut noin kipeänä kouluun, niin sä oot huomenna vaan tuplasti kipeämpi ja joudut olee kotona paljon pidemmän ajan. Sitä paitsi voihan olla, et Joelkaan ei oo tänään koulussa.”
Tytöt ovat jo kävelleet koulun porteille, kun Anna kääntyy Riinan puoleen katsoen tätä tiiviisti silmiin. ”Lupaa mulle, että jos Joel ei oo koulussa, niin sä lähet kotiin.”
Riina nyökkää, koska miksi ihmeessä hän edes jäisi kouluun, jos jumalainen Joel ei olisi siellä. Mutta Joel olisi kuitenkin, ainahan hän oli paikalla, juttelemassa kavereidensa kanssa, luomassa pitkiä katseita Riinan silmiin.
Annan päässä kulkee hieman toisenlaiset ajatukset; hän kurtistaa kulmiaan nähdessään, kuinka ajatuksissaan toinen on ja päättää yrittävänsä saada Riinan lähtemään joka tapauksessa kotiin.

Ensimmäisellä tunnilla on äidinkieltä. Riina istuu kalpeana pulpetissaan, nojaten käteensä. Opettaja paasaa edessä jotakin moduksista – Riinaa ei kiinnosta, ei kiinnostaisi edes, vaikka hän olisi täysin terve. Hän katsoo ulos ikkunasta, aurinkoiselle, vaikkakin tuuliselle pihalle, ei, Joelia ei näy, ei sielläkään. Joel, Joel ei tullut kouluun. Riina tuntee ensimmäisten kyynelten kihoavan silmiin – kaikki tuntuu olevan huonosti. Hänellä on huono olo, kylmä, häntä heikottaa, itkettää, Joel ei ole koulussa. Joel ei ole koulussa. Riina vilkaisee Annaa, jonka kynä on pysähtynyt kesken lauseen ja joka katselee takaisin.
”Mene kotiin”, Anna kuiskaa ja toinen nyökkää hitaasti pyyhkäisten kyynelen silmäkulmastaan. Hän nostaa tärisevän kätensä viittaukseen. Opettaja, vanhanpuoleinen, pitkähkö nainen, jolla on melkein harmaa nuttura ja tummansininen mekko, on kääntyneenä taululle eikä huomaa tytön värisevää kättä.
Ope, Riina yrittää sanoa, mutta sana kuolee huulille. Ulos pääsee vain pieni, vinkaisulta kuulostava ”op” – tavu, jonka vain Anna kuulee. Anna korottaa ääntään ja sanoo: ”Ope, Riinan pitäisi päästä terkkarille.”, niin kirkkaalla ja kauniilla äänellä, että Riinan sydäntä kouraisee. Opettaja kääntyy ja katsoo Riinaa ymmärtävästi, hymyillen surumielisesti.
”Mene vain, Riina”, hän sanoo. ”Ota tavarat mukaan, ei tarvitse kiivetä portaita enää ylös näyttämään lappua.”
Riina hymyilee opettajalleen, joka avaa tytölle oven käytävään. Käytävässä Riina antaa itkun päästä valloilleen, kyynelet ryöppyävät poskille kuin vuoripuro jäiden sulettua.

Riina istuu yhä itkien koulun typötyhjässä ala-aulassa. Kun hän oli koputtanut terveydenhoitajan oveen, hoitaja oli katsonut häntä, kurtistanut kulmiaan, mitannut kuumeen ja soittanut Riinan äidille, että tämän pitäisi hakea tyttärensä koulusta. Puhelu oli kestänyt melko pitkään, koska terveydenhoitajan oli pitänyt selittää Riinan äidille, mikä Riinaa oikein vaivasi. Puhelun aikana Riina oli istunut penkissä ja ajatellut vain ja ainoastaan sitä, miksei Joel, jumala maan päällä, aurinko, jonka ympärillä tytön elämä pyörii, ollut koulussa, miten hän oli voinut hylätä Riinan, pettää Riinan.

Tyttö kaivaa iPodinsa laukun etutaskusta ja painaa kuulokkeet korviinsa. Hänen kätensä pysähtyvät hetkeksi hieromaan itkusta punottavia ja turvonneita silmiä, kyynelet eivät tunnu tyrehtyvän millään. Riina vetää syvään, nikotellen henkeä, hänen äidillään kestäisi vielä ainakin vartin ennen kuin hän olisi perillä. Hän ravistaa iPodia, nyt hän ei jaksa ajatella, mitä haluaisi kuunnella. Sekoituksesta alkaa soida melankolinen laulu, joka kertoo menetetystä rakkaudesta. Tyttöä itkettää yhä enemmän, mutta kyynelet eivät kykene virtaamaan enää yhtään vuolaammin.
Missä Joel on nyt? Ajatteleeko hän Riinaa? Ei, ei ajattele, tai niin ainakin tyttö itse uskoo itkiessään itseään yhä syvemmälle epätoivon ja väsymyksen suohon. Ehkä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan, juolahtaa Riinan synkkään mieleen. Joel on pettänyt hänet, Joel on hylännyt hänet, lauseet kaikuvat epätoivon valtaamassa päässä.

Riina tuntee lempeän käden laskeutuvan hänen olalleen. Joel, hänen mielensä huutaa, mutta kun hän nostaa katseensa ylös, siinä onkin vain hänen äitinsä.
”Kullanmuru, miten sinä voit?” äiti kysyy hellästi, niin kuin äideillä on tapana ja halaa tytärtään. ”Voi kulta, kuinkas korkea kuume sinulla olikaan?”
”Kolmekymmentäkahdeksan pilkku neljä”, Riina sopertaa äidin nostaessa laukun maasta tytön jalkojen juuresta. Äiti tarttuu Riinan käteen ja tyttö antaa hänen tehdä niin; se ainoa, joka ei saisi nähdä häntä siinä tilassa, ei ole koulussa.

Kotona äiti kertaa, mitä ruokaa jääkaapista löytyy, missä on kuumemittari ja särkylääkkeet ja muistuttaa, että hänelle voi soittaa milloin vaan. Ovella hän vielä kääntyy, suukottaa tytärtään otsalle ja käskee laittamaan villasukat jalkaan.
”Koite parantua, kulta”, hän sanoo. ”Yritä nukkua vähän, se tekisi sinulle hyvää.”
Riina pakottaa pienen hymyn kasvoilleen ja nyökkää. Kun äiti on laittanut oven kiinni perässään, Riina laahustaa huoneeseensa ja lysähtää sängylle. Hetkeksi tyrehtyneet kyynelet vuotavat taas yli, turvonneet silmäluomet painuvat kiinni ja hiljalleen Riina vaipuu unen lempeään syleilyyn.

Riinan tajuntaan tunkeutuu hiljalleen ääni. Unessa hän ihmettelee, mikä tuo ääni on ja pitäisikö siihen reagoida jotenkin, ja sitten, välähdyksenomaisesti, hän ymmärtää, että se on hänen puhelimensa. Tyttö räväyttää silmänsä auki ja nousee istumaan sängylleen. Riina kurottaa kätensä koululaukulleen, jonka hän on jättänyt ennen nukahtamistaan lattialle, avaa vaivalloisesti vetoketjun ja vastaa puhelimeen. Soittaja on Anna, kuinkas muuten, ja kello on jo puoli kaksi.
”Moi”, Riina sano unenpaksulla äänellä.
”Mä oon yrittänyt soittaa sulle varmaan jo viis kertaa. Miten sä voit?”
Riina muotoilee vastausta hetken sameissa aivoissaan, ja sanoo sitten: ”Huonosti.
”Voi parkaa”, Anna sanoo. ”Yritä parantua pian. Mut kuule, ranskantunti alkaa, pakko lopettaa. Mä kerron sulle läksyt koulun jälkeen, pidä puhelin ulottuvilla, jooko?”
”Joo”, Riina saa sanottua ja lopettaa puhelun.

Riina nousee seisomaan ja jää siihen hetkeksi, koska maailma tuntuu pyörivän, häntä heikottaa. Heikotus kuitenkin onneksi loppuu lyhyeen ja tyttö kävelee kaapille, vetää villasukat jalkaan. Hän laahustaa keittiöön, avaa jääkaapin oven, ei, ei siellä ole mitään, mitä tekisi mieli. Hän kävelee takaisin omaan huoneeseensa, istuu työpöydän ääreen ja avaa tietokoneen.
Latauksessa kestää kovin kauan, Riina ei ajattele mitään, katselee vain ulos ikkunasta. Viimein kone on latautunut, hän avaa netin ja kirjautuu sisään facebookkiin.
Ei mitään uutta, hän ajattelee, ja huomaa sitten, että Joel on paikalla.
Yhtäkkiä hän muistaa, miten oli ajatellut Joelista ennen nukahtamistaan ja punastuu hieman. Eihän se ole Joelin vika, jos poika on kipeänä. Riina liikuttaa hiirtä Joelin nimen päälle, muttei ehdi painaa siitä, kun Joel on jo laittanut hänelle viestin. Riina painaa kuvakkeesta, lukee viestin: ”Mitä, ootko säkin kipeenä? Voi parkaa, onko kauhee olo?” ja hymyilee. Joel on aina niin huomaavainen. Riina vastaa viestiin tuntien itsensä lähes onnelliseksi, Joel on ihana, hän rakastaa poikaa, kunpa poika vain rakastaisi häntä takaisin. ”Ei enää niin kauheen, entäs sul?” Joel vastaa ennätysvauhtia, ”Hyvä, ei mullakaan, aamul vaan oli hirveen kipee vatsa.” Riina lukee viestin, naurahtaa, Joelkin on vain ihminen. ”Mulkin oli aamulla ihan hirvee olo, mut menin kuitenkin kouluun.”
”Ai, miks?” 
Riina puree huultaan, sormet lepäävät näppäimistöllä. Nyt tai ei koskaan, hän ajattelee ja näpyttää: No ku aattelin että sä oot siellä. Hän epäröi vielä hetken, mutta painaa sitten enteriä.

Ensilumen tuomaa

Terve vaan taasen.
Tämän surullisen ja hieman talvisen kirjoitin syyskuun lopussa.
Oon aika huono kirjoittamaan, jos joku ei anna mulle aihetta ja deadlinee. Se asia pitäis korjata...

Ensilumen tuomaa

Paiskasin huoneeni oven kiinni takanani ja heittäydyin sängylleni tuntien ensimmäisten kyynelten kastelevan poskeni. Tiesin kohta kuulevani äitini, ehkä myös isän, varovaisten askelten nousevan ylös portaita ja ovelleni, he eivät ymmärtäisi, että haluan olla nyt yksin. Mikään, ei mikään koko maailmassa olisi voinut tehdä oloani yhtään paremmaksi, eikä toisaalta huonommaksikaan, ei juuri silloin, kun koko maailmani oli romahtanut kasaan.

Ovi aukesi narahtaen ja kuulin kahdet askelet, jotka seisahtuivat hetkeksi heti ylitettyään kynnyksen. Tiesin katsomattakin, että siellä seisoivat vanhempani, luultavasti puristaen toisiaan kädestä. Heillä oli toisensa, minulla… Nyyhkäisin kuuluvasti haudaten kasvoni syvemmälle tyynyyn, tyynyyn, joka oli kastunut kyyneliini lukemattomia kertoja ennenkin.

”Kulta”, äitini syvä, rauhoittava, mutta liian, aivan liian surullinen ääni sanoi hiljaa. ”Tämä on rankkaa meille kaikille, mutta eritoten sinulle, ymmärrän sen. Mutta kulta, oma pieni kultani”, hänen äänensä tukahtui itkuun. Tunsin hänen pitkien, lempeiden sormiensa kosketuksen olallani ja sen, kuinka äitini lyyhistyi polvilleen viereeni kietoen kätensä ympärilleni ja haudaten kasvonsa tukkaani. Nostin itkusta märkiä kasvojani ja halasin äitiä nyyhkyttäen hänen olkapäätään vasten. Isä käveli luoksemme raskain askelin, istui viereemme sängyn laidalle kurottautuen halaamaan koko perhettään, niin, koko jäljellejäänyttä perhettään.

Kun olin pieni, minä ja kaksossiskoni olimme erottamattomat. Olimme identtiset kaksoset, hänellä vain oli vaaleat hiukset, kauniisti polkkatukaksi leikatut, minulla taas ruskeat, likaisenruskeat tavallisen tylsät hiukset, joita siskoni kutsui kyllä kastanjanruskeiksi ja sanoi pitävänsä niistä. En kadehtinut häntä, eikä hän kadehtinut minua, vaikka hän olikin niin täydellinen ihminen, enkeli maan päällä – ainakin minuun verrattuna. Ei, ei häntä voinut kadehtia, hän oli niin hyvä ja ystävällinen. Sitä paitsi olimme unohtaneet kadehtimisvaiheen varmaan jo kuukauden ikäisinä vauvoina toisiamme katsellessa.

Koskaan emme käyttäneet samanlaisia vaatteita ja kumpikin meistä oli yksilö, mutta silti yhtä. Hän oli paras ystäväni, sielunsiskoni, kaksoseni. Jaoimme kaikki salaisuutemme, ilomme ja surumme, kyynelemme ja naurumme.

Tämä onnellinen tilanne kesti pitkään, hänen viimeisiin hetkiinsä saakka.

Tai ei aivan.

Muutaman viime päivän ajan hän oli viettänyt kaiken vapaa-aikansa poikaystävänsä kanssa, poikaystävän, jota minä vihasin sydämeni pohjasta. Poika, Joni, oli sisareni mielestä täydellinen, komea, huomaavainen, mutta minä näin hänessä hirviön, viettelevän ihmisen, joka varasti sisareni, ystäväni, kokonaan itselleen. Kaiken lisäksi Jonilla oli hieno, mustankiiltävä skootteri, jolla hän kuskasi siskoparkaani joka puolelle.

Ja tuo ääliömäinen Joni oli syypää suruumme, hän oli syypää siihen, ettei siskoni enää koskaan avaisi sinivihreitä silmiään, ei enää koskaan nauraisi, ei enää koskaan näkisi lumen sulavan ja kevään alkavan vihertää. Oli Jonin syy, että siskoni, siskoparkani, makasi nyt kuolleena sairaalassa. Oli Jonin syy, että minulta oli riistetty kaksossisko, sielunsisar, paras ystävä, ajatuksien jakaja, olkapää, jota vasten itkeä.

Äidille oli soitettu sairaalasta vasta hetki sitten, kerrottu, mitä oli tapahtunut; siskoni, siskokultani, oli ollut Jonin skootterin kyydissä, he olivat ajaneet ylinopeutta, rysähtäneet rekan kylkeen. Heidät oli kärrätty teholle, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä sisareni osalta. Ei mitään, ei mitään. Ei yhtään mitään.

”Rakkaat”, isä sanoi tummalla, väsyneellä äänellä, joka kuulosti siltä, kuin koko maailmasta olisi kadonnut kaikki ilo. ”Lähdetäänkö?”

Lähdetäänkö minne, olin kysymäisilläni, mutta sitten ymmärsin sen järkyttävän totuuden. Meidän pitäisi mennä sairaalaan, katsomaan kuolleen siskorukkani kauniita kasvoja, hänen kuollutta ruumistaan. Kohotin katseeni, katsoin ulos ikkunasta pihalle, jolle laskeutuivat talven ensimmäiset lumihiutaleet. Kyyneleiden sumentamat silmäni kääntyivät isän silmiä kohti ja ihmeekseni huomasin nyökkääväni.

Autossa istuin takapenkillä, isä ajoi täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Nojasin poskeani vasten kylmää ikkunaa, katselin ulos tummaan iltaan, taloihin, joiden ikkunat olivat lämpimästi valaistut ja jotka kuorruttuivat parhaillaan ohuenohueen lumikerrokseen. Tunsin itseni tyhjäksi kuoreksi, sisältäni ei löytynyt mitään muuta kuin pohjaton tuska. Kurkussani oli suuri pala ja sydämeni tuntu lyövän tyhjää. Katsoin, kuinka vanhempani puristivat toisiaan kädestä, ja olin taas hetken surullisempi; takapenkillä vieressäni ei enää koskaan istuisi sisareni, en voisi enää koskaan puristaa hänen kättään lievittääkseni suruani. Hän oli poissa, poissa, poissa… Sana kaikui päässäni, sana, jonka olisin mieluummin jättänyt tietämättä.

”Kulta”; äiti sanoi kääntyen minuun päin. ”Kulta, aina tulee uusi päivä, aina tulee uusi kevät. Hän sai elää hyvän elämän, eikä hän toivoisi meidän surevan häntä liikaa. Kulta, hän ei koskaan oikeasti lähde luotamme, hän elää aina muistoissamme, sydämissämme.”

Kun nousin autosta sairaalan pihalla, kohotin kasvoni taivaaseen enkä piitannut kasvojani kastelevista lumihiutaleista. Tunsin äidin tarttuvan käteeni, puristavan sitä ja tunsin, että elämä jatkuu, vaikka osa minusta tuntuikin kuolleen siskoni mukana. Olin viimein valmis hyvästelemään hänen kauniit kasvonsa, hänen suloisen, ilkikurisen hymynsä, olin viimein valmis hyväksymään sen, että vaikka sisareni oli niin paljon parempi ihminen kuin hänen poikaystävänsä, poika sai jäädä henkiin, vaikka sisareni, ystäväni, ei saanut.

Joka vuosi sinä päivänä, kun ensilumi sataa maahan, itken itseni uneen muistaen sisartani.

Jaja taasen kommentteja, sain niin ihania. Vika teksti, jonka loppuun tulee kommentteja, koska nyt se Tarinoita taivaanrannan takaa on l o p p u.

Ronsku: Rupesin itkemään.. Sulla on oikeesti lahjoja! :) 

Ronsku (7 min edellisen jälkeen): Itken vieläkin, se on vaan niin hienosti kirjotettu! <33